Kaarina syöksyi sisään se sama ikuinen kotitakki yllään, kasvoillaan ilme, jolla olisi voinut hakea paikkaa teatterin traagisimpaan rooliin.
— Laura-kulta, minä ymmärrän kyllä, olet väsynyt, hän aloitti värisevällä äänellä. — Mutta ei tällaisia asioita tehdä noin vain yhdessä silmänräpäyksessä! Mehän olemme perhe!
— Perheessä päätökset tehdään yhdessä, Laura vastasi. — Kun tililtäni otetaan kysymättä viisisataa euroa, sitä ei kutsuta perheeksi. Sitä kutsutaan varkaudeksi.
— Sinäkö syytät minua varkaaksi? Kaarina levitti kätensä kuin olisi saanut kohtalokkaan iskun. — Minähän olen tehnyt kaiken tämän perheen vuoksi!
— Sisaresi tyttären vuoksi, Laura korjasi kuivasti. — Perhe olemme sinä, Markus ja minä. Veljentytär hoitakoon omat velkansa itse.
— Sinä olet julma ihminen, Kaarina niiskutti. — Sydämesi on kiveä.
— Ei ole. Se on vain kyllästynyt.
Markus huomasi äitinsä draaman ja päätti lisätä siihen oman osuutensa.
— Kuule, Laura, jos kuvittelet olevasi tämän talon ainoa emäntä, olet pahasti väärässä. Tämä asunto on yhteinen. Puolet siitä kuuluu minulle!
Laura laski kupin rauhallisesti pöydälle.
— Ja mitä sitten? Puolet on sinun, puolet minun. Pieni yksityiskohta vain on se, että minä maksan kaiken.
— Väitätkö sinä, että minä olen elätettävä? Markus alkoi kuumentua.
— En väitä. Sanon sen suoraan.
— Jos minä olisin halunnut, olisin mennyt töihin jo ajat sitten! Markus tiuskaisi. — Minä vain en aio nöyryyttää itseäni jonkin mitättömän palkan takia.
— Niinkö? Mutta rahan pyytäminen vaimolta uutta puhelinta varten ei sitten nöyryytä? Laura kysyi ja hymyili vinosti.
— Sinä pilkkaat minua, Markus murahti.
— En, Markus. Minä vain kuvaan todellisuutta.
Kaarinan kärsivällisyys petti. Hän iski kämmenensä pöytään niin, että lusikat helähtivät.
— Nyt riittää tämä sirkus! Laura, sinun täytyy ymmärtää, että miehillä on nykyään vaikeaa. Kunnollista työtä ei noin vain löydy. Sinä taas ansaitset hyvin, joten älä valita!
Laura kääntyi häntä kohti.
— Entä sinä, äiti? Et sinäkään käy töissä. Miksi minun pitäisi elättää teitä molempia?
— Koska sinä olet nuori ja vahva, Kaarina ilmoitti loukkaantuneena. — Minä olen jo vanha ihminen. Minulla on oikeus levätä.
— Vanha? Laura tuijotti häntä epäuskoisesti. — Viisi vuotta sitten lensit ystävättäresi kanssa Kanariansaarille ja tanssit siellä yökerhossa aamuneljään. Sinussa on enemmän virtaa kuin minussa.
Markus päästi tahattoman naurahduksen, mutta vaikeni heti, kun äidin katse osui häneen.
— Mitä sitten, vaikka tanssikin? hän mutisi. — Onhan hänellä siihen oikeus.
— On, Laura nyökkäsi. — Omilla rahoillaan. Ei minun.
Keittiöön laskeutui taas hiljaisuus. Tuntui melkein siltä, että jääkaappikin lakkasi hurisemasta.
Lopulta Kaarina suoristi selkänsä ja veti kasvoilleen kireän hymyn.
— Hyvä on. Jos sinä kerran olet noin periaatteellinen, hän sanoi hitaasti. — Kyllä me sitten selviämme omin voimin.
Lauran sisällä kiristyi. Hän tunsi tuon “omin voimin” -ilmaisun liiankin hyvin. Se merkitsi sitä, että muutaman päivän kuluttua alkaisi kyynelillä höystetty kiristys, puhelut ja huokailut: “Leipää ei ole”, “Lääkkeisiin ei riitä rahaa”, “Haluatko sinä todella, että me kuolemme nälkään?”
Ja juuri niin kävi.
Illalla, kun Laura palasi töistä, keittiönpöydällä odotti lappu.
“Leipä on loppu. Rahaa ei ole. Sääli edes lasta, istumme täällä nälissämme.”
Allekirjoitus kuului: “äiti ja Markus”.
Laura luki tekstin kasvot vääristyneinä.
— Sääli lasta? hän mutisi itsekseen. — Neljäkymmentäkaksivuotiasta lastako? Tuo ei ole enää lapsi, vaan verryttelyhousuihin pukeutunut eläkeläinen.
Viiden minuutin kuluttua Markus tuli kotiin ja aloitti esityksensä heti eteisestä.
— Laura, mitä sinä oikein teet? En ole syönyt koko päivänä mitään. Äitikään ei ole.
— Ja miten se liittyy minuun? Laura kohautti olkapäitään. — Kauppojen ovissa on työpaikkailmoituksia. Menet töihin, saat palkkaa ja ostat leipää.
— Oletko tosissasi? Minä olen insinööri! Markus kivahti. — En minä mene kassalle nöyryytettäväksi.
— Mutta vaimolta rahan kerjääminen ei ole nöyryyttävää?
— Se on eri asia! Me olemme perhe!
— Perhe ei tarkoita sitä, että yksi raataa ja kaksi muuta lepää, Laura sanoi. — Tämä loppuu nyt, Markus. Käytä päätäsi.
Markus vaikeni. Hänen kasvonsa jähmettyivät tummiksi ja koviksi.
— Hyvä on, hän sanoi matalalla äänellä. — Jos luulet, etten pärjää ilman sinua, niin katsotaan sitten.
Sen jälkeen hän paiskasi oven perässään kiinni.
Laura jäi yksin keittiöön. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntui, että jokin oli todella lähtenyt liikkeelle ja muuttumassa. Silti levottomuus jäi kytemään rintaan. Hän tunsi nuo kaksi liian hyvin: he eivät luovuttaisi näin helposti.
“No olkoon”, Laura ajatteli. “Jos rahahana on suljettu, se myös pysyy suljettuna.”
Kolmantena päivänä korttien sulkemisen jälkeen asunnossa alkoi tapahtua.