Hän elää minun palkastani, jakelee siitä apua vielä sukulaisilleenkin, ja minun pitäisi vain maksaa kaikki, hymyillä päälle ja olla hiljaa?
— Sinä suurentelet tätä, Markus sanoi tyynesti ja kurottautui taas puhelimensa puoleen. — Kaikesta selvitään, kun ei tehdä numeroa.
— Aivan, selvitään, Laura nyökkäsi. — Jostain syystä se vain tarkoittaa aina sitä, että minä selvitän.
Hän laski kupin tiskialtaaseen niin äkkiä, että posliinin kolahdus räjähti pienessä keittiössä kuin laukaus.
— Laura-kulta, Kaarina aloitti sovittelevalla äänellä. — Mehän olemme perhe. Nyt on vain hankala vaihe, mutta kyllä tämä tästä tasaantuu.
— Milloin? Laura kohotti katseensa. — Sittenkö, kun olen kuusikymppinen ja teen eläkkeen rinnalla töitä, jotta te kaksi voitte yhä maata kotona?
Kukaan ei sanonut mitään.
Laura veti ilmaa keuhkoihinsa ja päästi sen hitaasti ulos. Hänen mielessään välähti ajatus, joka tuntui yhtä aikaa julmalta ja kipeän selvältä.
Ehkä tämä onkin minun syytäni. Minähän totutin heidät tähän. Ensin autoin kerran. Sitten toisen. Sitten siitä tuli tapa. Ja nyt elätän kahta aikuista tyhjäntoimittajaa, jotka pitävät sitä täysin normaalina.
Puhelin kilahti. Muistutus asuntolainan maksuerästä ilmestyi näytölle. Laura vilkaisi viestiä, ja vatsa kääntyi solmuun.
— Niin muuten, hän sanoi äkkiä muistaessaan. — Kuka nosti eilen kortiltani viisisataa euroa?
Markus kohotti kulmiaan aidon tai taitavasti näytellyn hämmästyksen vallassa.
— En minä. Minullahan ei ole pääsyä siihen tiliin.
Kaarina yskäisi ja painoi katseensa lautasensa reunaan.
— Kaarina? Lauran ääni muuttui teräväksi ja kylmäksi.
— No kun… ymmärräthän sinä… veljentyttärelläni on vaikeuksia, Kaarina mutisi. — Hän joutui velkoihin. Ja kun ollaan sukua, niin täytyyhän auttaa.
— Mikä veljentyttäreni? Laura sai vaivoin pidettyä äänensä huutamisen alapuolella. — Minulla on asuntolaina, laskut ja omat menoni. Et edes kysynyt minulta!
— Laura-kulta, anoppi sanoi pehmeästi, melkein silitellen sanoillaan. — Sinä et nyt näe asiaa oikein. Tämä on väliaikaista. Me maksamme takaisin.
— Te? Maksatte takaisin? Laura purskahti nauruun niin katkerasti, että silmiin nousi vettä. — Te kaksiko? Toinen elää vedonlyönnin varassa ja toinen muiden ihmisten murheilla. Te siis maksatte minulle?
— Sinusta on tullut kova, Markus sanoi hiljaa ja pudisti päätään. — Et sinä ennen ollut tuollainen.
— Olin minä, Markus. Aivan samanlainen. Ennen vain nielin kaiken.
Hän katsoi heitä molempia vuorotellen, ja yhtäkkiä jokin hänen sisällään loksahti paikoilleen. Päätös oli valmis.
— Se loppui nyt. Ruokintapiste suljetaan, Laura sanoi ja otti pankkikortin laukustaan. — Tänään suljen kaikki lisäkortit ja siirrän rahat tilille, johon teillä ei ole pääsyä. Tästä päivästä lähtien jokainen elää omillaan.
Markus jäi seisomaan suu raollaan. Hän näytti ihmiseltä, jolla oli vastalause valmiina, mutta ääntä ei tullut. Kaarina löi kädet yhteen.
— Laura! Oletko sinä menettänyt järkesi? Mehän olemme perhe!
— Juuri siksi, Laura vastasi jäätävästi. — Perhe tarkoittaa tukea. Meillä se on tarkoittanut hyväksikäyttöä.
Hän kääntyi ja poistui huoneeseen jättäen heidät keittiöön niin täydelliseen hiljaisuuteen, että jääkaapin hurinakin tuntui kovalta.
Tein sen. Sanoin sen ääneen. Nyt nähdään, mitä tapahtuu.
Seuraavana iltana keittiössä leijui painostava hiljaisuus, raskas kuin vanha kattokruunu, jonka kaikki haluaisivat irrottaa, mutta kukaan ei uskalla koskea siihen. Laura makasi makuuhuoneessa ja tuijotti kattoa pitkään, aivan kuin sieltä olisi voinut löytyä ohje seuraavaan siirtoon. Katto ei kuitenkaan vastannut.
Aamu alkoi ovien paukkeella. Markus laahusti käytävää pitkin tohveleissaan niin näyttävästi, ettei ääntä voinut olla kuulematta. Hän meni olohuoneeseen, palasi, rapisteli muovipusseja ja katosi taas. Hän vaelteli asunnossa kuin huonovointinen kummitus, joka halusi jokaisen tietävän kärsimyksestään.
— Laura, hän lopulta rikkoi hiljaisuuden. — Tarkoititko sinä oikeasti sitä? Piilotitko rahat?
Laura kaatoi itselleen kahvia.
— En piilottanut. Siirsin ne paikkaan, jonne te ette pääse käsiksi. Sitä kutsutaan turvaamiseksi.
— Tuo on petos, Markus sanoi ja ääneen ilmestyi hyökkäävä sävy. — Näinkö sinä kohtelet minua kaiken jälkeen?
— Kaiken jälkeen? Laura kohotti kulmiaan. — Sen jälkeenkö, kun olen kaksi vuotta elättänyt sinua ja äitiäsi?
— Olenko minä vai enkö ole sinun miehesi? Markus korotti ääntään. — Minulla on oikeuksia!
— On, Laura vastasi rauhallisesti. — Omaan palkkaasi.
Juuri sillä hetkellä Kaarina ryntäsi keittiöön.