— Ilmaiset lounaat loppuivat tähän! Suljin kortit, ja nelikymppinen mieheni kuuli minulta ensimmäistä kertaa suoraan: mene töihin ja hanki omat rahasi!
Laura ei herännyt herätyskellon pirinään, vaan siihen, että makuuhuoneessa ilma seisoi raskaana ja kuumana. Huone tuntui samalta kuin täpötäysi bussi ruuhka-aikaan, kun kuljettaja on unohtanut ilmastoinnin ja matkustajat pitävät ikkunan avaamista suorastaan terveysriskinä.
Hän tuijotti hetken unisena kattoa. Nurkassa kyhjöttävä hämähäkki oli ainoa elävä olento, joka ei näyttänyt kärsivän tukalasta helteestä lainkaan.
Ehkä sekin kärsii, Laura ajatteli happamasti ja kääntyi kyljelleen. Se vain tekee sen hiljaa. Toisin kuin minun sukulaiseni.
Keittiöstä kuului jo astioiden kolinaa. Se merkitsi vain yhtä asiaa: Kaarina oli noussut. Laura tunsi anoppinsa aamurutiinin liiankin hyvin. Seitsemältä ylös, ja heti sen jälkeen meteliä koko asunnon täydeltä, aivan kuin hän olisi ollut kilpailussa huoltoyhtiön aamuvuoron kanssa.
— Laura-kulta, nousehan jo, kello on puoli kahdeksan! keittiöstä helähti reipas, lähes ivallinen ääni. — Sinähän olet meistä ainoa työssäkäyvä. Et kai aio myöhästyä?
— Kiitos tiedotuksesta, Laura mutisi noustessaan. — Enhän minä muuten olisi kellosta mitään ymmärtänytkään.
Eteisessä häntä odotti Markus. Mies istui pelkissä alushousuissa, puhelin kädessään, ja selasi näyttöä niin keskittyneenä, että olisi voinut luulla hänen ratkaisevan valtion budjettia. Laura tiesi kuitenkin paremmin: Markus arvioi parhaillaan, kuka jalkapalloilija “osuisi tänään vedossa”.
— Markus, voisitko edes pukea päällesi, Laura sanoi ohittaessaan hänet.
— Mitä varten? mies kohautti olkapäitään nostamatta katsettaan ruudusta. — Kotona tässä ollaan. Täällä saa olla oma tunnelmansa.
— Niin. Kärpäslätkän tunnelma, Laura tokaisi.
Markus ei vastannut. Hänen aivonsa olivat ilmeisesti kokonaan HJK:n kertoimien vankina.
Keittiössä Lauraa vastaan löi palaneen puuron haju. Kaarina seisoi lieden ääressä aamutakki yllään ja sekoitti kattilaa ilmeellä, joka sopi paremmin sankaritekoon kuin aamupalan valmistamiseen.
— Tein sinulle puuroa, hän ilmoitti juhlallisesti. — Tarvitset voimia. Koko taloushan lepää sinun harteillasi.
— Kiitos, Laura sanoi ja kaatoi itselleen kahvia, — mutta minä syön aamuisin yleensä jogurttia.
— Eihän se ole ruokaa ollenkaan! anoppi kauhistui. — Puuro on kaiken perusta. Ei ollut sattumaa, että syötin sitä koululaisille koko työurani ajan.
Laura hörppäsi kahviaan ja nielaisi samalla terävän vastauksen, joka oli jo nousemassa kielelle.
Niinpä tietysti, Kaarina, hän ajatteli. Siksi ne lapset varmaan juoksivat välitunnilla kioskilta sämpylää hakemaan. Puuro on puuroa, mutta ihminen tarvitsee joskus oikeaakin syötävää.
— Äiti, laittaisitko mun puhelimeen saldoa? Markus huusi huoneesta. — Se on miinuksella.
Laura oli vähällä vetää kahvit väärään kurkkuun.
— Markus, sinä olet aikuinen mies. Neljäkymmentäkaksi vuotta vanha. Sinulla on kaksi toimivaa kättä ja jopa insinöörin tutkinto. Onko oman puhelimen maksaminen oikeasti ylivoimainen tehtävä?
Markus ilmestyi keittiön ovelle ja raapi vatsanahkaansa.
— Kyllähän minä sen tekisin, jos kortilla olisi jotain. Mutta kun ei ole. Sinähän olet meillä se talousjohtaja, sinulle se käy helpommin.
— Talousjohtaja? Laura naurahti kuivasti. — Minä olin siinä käsityksessä, että olen vaimosi.
— Olet sinä sitäkin, Markus nyökkäsi. — Kaksi yhdessä, niin sanotusti.
Kaarina asettui saman tien poikansa puolelle.
— Laura-kulta, mitä sinä nyt pihistelet? Sinähän tienaat. Me olemme perhettä. Eikö perheen juuri kuulu jakaa omastaan?
— Mielenkiintoista, Laura sanoi, siemaisi kahvia ja katsoi anoppiaan vinosti. — Jostain syystä minä olen täällä ainoa, joka jakaa. Muut vain ottavat.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Jopa kattilassa poriseva puuro tuntui lopettaneen kuplimisensa.
— Taas sinä aloitat, Kaarina kurtisti kulmiaan. — En pidä tuollaisesta kitupiikkimäisyydestä.
— Tämä ei ole kitupiikkimäisyyttä, Laura vastasi. — Tämä on aivan tavallista oikeudentajua. Minä en ole pankkiautomaatti.
— No niin, taas mennään, Markus huokaisi. — Aamu on hädin tuskin alkanut ja sinä syyttelet jo kaikkia. Etkö ymmärrä, että tuo johtuu hermoilusta? Elämään pitäisi suhtautua rennommin.
— Rennommin? Laura tunsi, miten raivo alkoi nousta rintaa pitkin kohti kurkkua. — Sinä olet istunut kotona kaksi vuotta ja suhtautunut kaikkeen “rennosti”. Eikä sinun äitisikään ole tästä kuviosta ulkopuolinen.