Antti soitti itse. Ensimmäistä kertaa koko sinä aikana.
– Äiti, tuletko lauantaina? Voitaisiin mennä puistoon. Mummo ei koskaan lähde.
Puristin puhelinta molemmilla käsillä.
– En tänä lauantaina, Antti.
– Entä seuraavana?
– Minä soitan sinulle huomenna kahdeksalta. Pesitkö hampaat?
Hän vastasi pesseensä, ja sitten sanoimme heipat. Sen jälkeen jäin seisomaan ikkunan eteen ja katselin, miten pihan lapset viilettivät potkulaudoilla edestakaisin. Se oli ainoa hetki, jolloin olin jo melkein lähdössä.
Kesäkuun alussa anoppi soitti ensimmäisenä.
– Anna, hae hänet viikonlopuksi. Hän nousee kuudelta, ja minun pitäisi päästä iltapäivällä lepäämään. Se poika käy kuin vieteriukko.
– Me emme sopineet tästä näin, Maria.
– Mitä tarkoitat, emme sopineet? Hän on sinun poikasi.
– On. Mutta minä en lainaa häntä teille. Jos haen hänet, haen kokonaan. Muuten en hae ollenkaan.
Maria löi luurin korvaani. Kymmenen päivän kuluttua hän soitti uudelleen, ja tällä kertaa äänestä oli kadonnut kaikki tuttavallinen sävy.
– Anna, edes viikoksi. Koko talo on hänen jäljiltään sekaisin.
– Ei.
Sari kirjoitti yöllä viestin: ”Oletko sinä äiti vai mikä? Lapsi on vieraiden ihmisten luona ja sinä vain esität ylpeää.” En vastannut. Töissä Tiina laski eteeni teelasillisen ja kysyi suoraan:
– Anna, mitä sinä oikein teet?
– En tee mitään. Odotan.
– Mitä sinä odotat?
– Sitä, että tämä loppuu.
Kesäkuun kahdentenakymmenentenä Maria ilmestyi meille itse. Hän tuli taksilla eikä soittanut etukäteen. Antti seisoi rappukäytävässä uudet sandaalit jalassa ja piteli molemmin käsin ruudullista kassia, joka ulottui häntä melkein polviin.
– Ota, Maria sanoi.
Vein pojan sisälle asuntoon. Hän juoksi heti katsomaan omaa huonettaan, aivan kuin olisi palannut leiriltä.
– Missä Mika on?
– Pohjoisessa. Lähti kahdeksi kuukaudeksi työkomennukselle. Lähetti minulle tekstiviestin, voitko kuvitella? Omalle äidilleen tekstiviestin.
Maria jäi seisomaan kynnykselle eikä astunut peremmälle. Vannon, että niiden viiden viikon aikana hän oli kutistunut.
– Minä vein häntä päiväkotiin. Ensimmäisinä päivinä hän itki. Hän odotti sinua.
En sanonut mitään.
– Et sinä sitten taidakaan olla niin toivoton kuin luulin, hän totesi lopulta. – Ajattelin, että juokset hakemaan hänet jo kolmen päivän päästä. Mutta sinä kestit.
– Kestin.
– Enkä minä enää siirrä sitä asuntoa hänen nimiinsä. Ei ole ansainnut. – Hän kohensi huiviaan. – Älä kuvittele, että minä tässä sinulle selittelen.
– En kuvittele.
Hän lähti sanomatta anteeksi ja sanomatta kiitos. Hissin ovi kolahti kiinni, ja sen jälkeen tuli hiljaista.
Kylpyhuoneessa alkoi kohista vesi. Antti pesi käsiään ja hyräili jotakin laulua, sanat tavalliseen tapaansa väärin. Minä istahdin eteisen matolle, aivan naulakon viereen, ja ojensin jalat suoriksi. Istuin siinä, kunnes veden ääni lakkasi. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen takaraivossani ei humissut.
Se, miten oikeusjuttu päättyi, täytyy kertoa järjestyksessä, koska se ei päättynyt itsestään.
Kesäkuun istuntoon Mika ei tullut. Heinäkuussa hän jätti tulematta toisenkin kerran, ja käräjäoikeus jätti hänen hakemuksensa tutkimatta. Niin sitä kutsutaan, kun kantaja ei kahdesti saavu paikalle. Sen jälkeen hän ei enää vaatinut poikaa keneltäkään.
Avioliitto purettiin huhtikuussa, ja samalla määrättiin elatusmaksut. Asunto jaettiin puoliksi syksyllä, eikä Mika ilmestynyt siihenkään käsittelyyn kertaakaan.
Seuraavan vuoden helmikuussa minä itse vein asian oikeuteen. En kiusanteosta. Tuomas sanoi, että paperi oli pakko hankkia, muuten Mika voisi kahden vuoden päästä nousta esiin uuden hakemuksen kanssa. Pyysin, että lapsen asuinpaikaksi vahvistetaan minun kotini. Sosiaalitoimi kävi vielä toisen kerran, katsoi sängyn ja jääkaapin ja kirjasi lausuntoon, että olosuhteet olivat kunnossa. Mika ei tullut paikalle. Käräjäoikeus päätti, että Antti asuu minun luonani. Se päätös on yhä samassa kansiossa kuittien kanssa.
Antti on nyt kolmetoista. Hän käy uimaharjoituksissa, ja aikataulu on kiinni jääkaapin ovessa saman päivänkakkaramagneetin alla.
Minä olen nykyään vanhempi vastaanottaja. Vastaan kahdesta toimipisteestä ja kolmesta tytöstä. Myin oman puolikkaani entisestä asunnosta, laitoin rahaa päälle ja ostin yksiön lainalla. Pojalle ostan kengät aina oikeaa kokoa, joka vuosi.
Mika ilmaantui näkyviin kahden vuoden kuluttua. Elatusmaksuja tulee miten sattuu, useammin ei tule lainkaan, ja ulosotossa levitellään käsiä. Kun Antti täytti yhdeksän, Mika tuli rakennussarjalaatikon kanssa ja istui meillä neljäkymmentä minuuttia. Sen jälkeen Antti kysyi, aikooko isä vielä käydä. Sanoin, etten tiedä. Hän ei kysynyt toista kertaa.
Maria myi Jokikadun asunnon ja muutti Sarin luo. Lapsenlasta hän onnittelee kahdesti vuodessa viestisovelluksessa, aina täsmälleen samoilla sanoilla. Minulle hän ei ole pyytänyt anteeksi kertaakaan. Sukulaisten keskuudessa kulkee silti edelleen tarina, jonka mukaan minä heitin pojan isälleen, jotta pääsisin itse vapaasti menemään.
Toukokuussa Antti tuli harjoituksista kotiin ja pysähtyi keittiön ovelle.
– Äiti. Onko totta, että sinä annoit minut silloin itse pois?
Sen oli kertonut hänelle serkku, Sarin vanhempi poika.
– On totta, minä sanoin.
Antti seisoi hetken, nyökkäsi ja meni omaan huoneeseensa. Hän ei kysynyt uudelleen. Mitä hän tekee sillä tiedolla seitsemän vuoden päästä, sitä en tiedä.
Viime lauantaina meille tuli Helena kolmannesta rapusta. Hän istui keittiöjakkaralla, rutisti servettiä käsissään ja kertoi, että hänen miehensä uhkaa viedä Emman. Miehellä kuulemma on asianajaja, äiti puolellaan ja kaikki valtit käsissä.
– Anna, miten sinä silloin teit? Pitäisikö minunkin tehdä niin?
– Älä edes harkitse, sanoin. – Sinä keräät paperit. Pyydät oikeuden kautta selvitykset hänen korttitapahtumistaan, säästät kuitit, hankit todistukset, kaiken mitä löydät. Ja juristin luo menet kansion kanssa, et kyyneleiden.
– Mutta sinähän annoit itse.
– Annoin. Mutta en minä silloin mikään sankari ollut, Helena. Minulta vain loppuivat voimat, ja minä laskin asian näin: puolta vuotta oikeudessa minä en kestä, mutta Mika ei kestä edes kuukautta. Panostin siihen, että hän murtuu ennen minua. Panoksena oli Antti. – Kaadoin hänelle teetä. – Ja minä arvasin oikein. Mutta olisin voinut arvata väärin.
Minä otin silloin riskin lapsellani. Olinko oikeassa – vai eikö lasten kanssa saa koskaan tehdä niin?
Eteisessä seisovat hänen lenkkarinsa. Koko neljäkymmentäyksi, juuri sopivat jalkaan. Kasvunvaraa varten en osta enää mitään.