Kesäkuussa. Oikeuden jälkeen, niin Sari sanoi.
– Sanoiko hän sen sinulle itse? Kuulitko omin korvin?
– Pääsiäisenä, ruokapöydässä. – Sari veti savua keuhkoihinsa ja karisti tuhkat asfaltille. – ”Kun hän tuo pojan taloon, mennään notaarille hoitamaan paperit.” Minä istuin siinä enkä sanonut sanaakaan.
– Miksi sinä sitten kerrot tämän minulle?
– Koska se asunto ei ole minullekaan mikään vieras asia. Minulla on kaksi lasta. Siinä syy.
Torstaina Mika soitti. Hän ilmoitti hakevansa Antin vapuksi luokseen. Ja lisäsi, ettei toisi poikaa enää takaisin.
Toukokuun neljäntenätoista he tulivat kaksistaan, ilman varoitusta, vähän kahden jälkeen. Antti oli päiväkodissa. Maria istuutui keittiön jakkaralle, Mika jäi seisomaan oviaukkoon kuin vieras putkimies, joka oli kutsuttu vilkaisemaan vuotavia putkia.
– Tehdään näin. Sinä allekirjoitat luopumisen omasta puolikkaastasi asunnosta ja elatusmaksuista. Minä puolestani vedän oikeudesta pois hakemuksen Antin asumisesta. Sinun parhaaksesihan minä tämän sanon, Anna. Hyvällä.
– Entä jos en kirjoita?
– Sitten riidellään oikeudessa vaikka talveen asti. Minun hakemukseni on jo papereissa, enkä minä peru sitä. Ja koko sen puoli vuotta sinä menet nukkumaan ja heräät sama ajatus päässäsi: jääkö poika sinulle vai määrätäänkö hänet minulle. – Hän kallisti päätään, melkein kuin olisi säälinyt minua. – Mieti siitä, minkä arvoinen se sinun puolikkaasi oikein on.
Hän ei edes tajunnut sanoneensa ääneen kaikkein olennaisinta. Poikaa ei tarvittu siksi, että Mika halusi kasvattaa hänet. Poikaa tarvittiin otteeksi minun kurkustani.
Maria kumartui jalkojensa juureen lasketun laukun puoleen ja nosti sieltä muovipussin. Pussissa olivat juuri ne kengät. Hän oli vienyt ne edellisenä sunnuntaina, kun Antti oli ollut hänen luonaan, ja minä olin luullut hänen vain unohtaneen palauttaa ne.
– Tällaisissa sinä annat hänen kulkea, – Maria sanoi ja laski kengät viereiselle jakkaralle. – Otin ne talteen. Näytetään tuomarille.
Ne olivat pölyiset, muodottomiksi tallatut, suolasta ruosteenkirjaviksi läikikkäät. Antti oli käyttänyt niitä koko talven ja laahustanut niillä kevään loskassa ja lätäköissä.
Poistuin keittiöstä, nousin tuolille ja vedin ylähyllyltä alas ruudullisen matkakassin.
– Mitä sinä nyt teet? Mika kysyi eteisestä.
– Pakkaan.
– Kenelle?
– Antille.
Laitoin kassiin t-paitoja, toiset housut, moottoripyöräkuvioisen pyjaman, kurkkulääkkeen ja sisätossut omassa pussissaan. Maria siirtyi keittiön ovelle ja peitti valon selällään.
– Anna, älä nyt ala hullutella.
– Ottakaa hänet, sanoin katsomatta taakseni. – Kokonaan. Ei vapuksi, ei viikonlopuksi. Vaan kokonaan.
Mika naurahti, mutta vain toisella suupielellään.
– Lopeta tuo näytteleminen.
– En näyttele mitään. Älä peru hakemustasi oikeudesta, antakaa sen olla siellä. – Vedettyäni vetoketjun kiinni suoristin selkäni. – Mutta kesäkuun istuntoon sinä menet itse. Sinä viet työnantajaltasi todistukset itse. Sinä päästät lastenvalvojan kotiisi itse. Ja minä tulen paikalle ja sanon tuomarille totuuden: poika asuu sinun luonasi, ja minä haluan hänet takaisin.
– Annatko sinä hänet vai etkö anna?
– Annan hänet sinulle. Mutta en allekirjoita mitään. Sellaista paperia, jolla äiti muka luovuttaa lapsensa isälle pysyvästi, ei ole olemassakaan. Olen kysynyt.
Mika vaikeni.
– Ja vielä yksi ehto, Mika. Sinä hoidat hänet itse. Ei äitisi, ei Sari, ei naapurin täti. Sinä herätät hänet aamulla, sinä viet hänet päiväkotiin, sinä haet hänet kuudelta, sinä huuhtelet hänen kurkkunsa ja ostat hänelle kengät. Oikean kokoiset.
– Mitä sinä oikein selität?
– Enkä minä tule hakemaan häntä. Jos haluat palauttaa hänet, tuot itse.
Maria levitti kätensä teatraalisesti.
– Siinä vasta äiti. Antaa lapsensa pois kuin matkalaukun. Minähän sanoin, Mika: järkeä sillä ei ole.
Käännyin katsomaan häntä.
– Maria, te halusitte lapsenlapsenne kasvavan teidän lähellänne. Ottakaa hänet.
Silloin Mika sanoi sen, minkä tiesin jo.
– Äiti lupasi hoitaa paperit kesäkuussa. Minähän ajattelen tässä pojan parasta, hän saa oman huoneen.
– Tiedän, vastasin. – Sari kertoi minulle. Sekä notaarista että pääsiäisestä.
Mika katsoi äitiään. Maria katsoi ulos ikkunasta. Sen jälkeen tapahtui se, mistä aloitin: ruudullinen kassi eteisessä, naapuri ämpärinsä kanssa porrastasanteella ja Antin reppu, jonka hän oli sulkenut omin käsin.
Illalla soitin lakimiehelle ja kerroin kaiken. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan. Kun hän lopulta puhui, ääni oli niin tasainen, että se tuntui pahemmalta kuin huuto.
– Anna, oikeuksianne ette ole menettäneet. Se on syytä ymmärtää aivan selvästi. Äiti ei voi luovuttaa lastaan isälle lopullisesti, sellaista asiakirjaa ei ole. Jos haluatte, voitte mennä huomenna hakemaan poikanne, eikä hän voi tehdä teille mitään.
– Tiedän.
– Ongelma on muualla. Kesäkuussa on istunto. Tuomari kysyy, missä poika asuu. Sosiaalitoimi käy katsomassa olosuhteet ja kirjaa selvitykseen, missä hän tosiasiassa on. Sitä kutsutaan vakiintuneeksi asumisjärjestelyksi, ja tuomioistuimet katsovat sitä ensimmäisten joukossa. Te annoitte hänelle omin käsin ainoan valtin, jota hänellä ei aiemmin ollut.
– Tiedän.
– Minä en neuvonut teitä tekemään näin. Kirjoittakaa vaikka muistiin: minä en suositellut tätä.
– Kirjoitin jo.
Sinä yönä vaihdoin Antin sänkyyn puhtaat lakanat ja menin siihen itse makaamaan poikittain, vaatteet päällä. Oli liian myöhäistä laskea, olinko tehnyt oikein vai väärin. Ainoastaan päiviä pystyi enää laskemaan.
Ensimmäisinä kolmena iltana hän soitti täsmälleen kahdeksalta. Neljäntenä iltana puhelu jäi tulematta.
Soitin itse. Puhelimeen vastasi Maria.
– Hän on minun luonani. Mika on työvuorossa.
Seuraavalla viikolla selitys muuttui.
– Olkoon poika toistaiseksi täällä. Mika saa työvuoronsa järjestykseen ja hakee hänet sitten.
Mika järjesteli vuorojaan kesäkuun loppuun asti.
Minä soitin joka ilta kahdeksalta. Antti kertoi, että mummon pihassa oli leuanvetotanko ja poika nimeltä Niko, ja että isä oli käynyt sunnuntaina ja tuonut sipsejä. Minä kuuntelin, sanoin ”hienoa” ja lopetin puhelun. Sen jälkeen pesin keittiössä yhden ainoan mukin, omani.
Ja tämä on sanottava suoraan, muuten kertomuksesta tulisi valheellinen. Olisin voinut mennä hakemaan Antin milloin tahansa. Ei isä eikä mummo olisi pystynyt estämään minua, ja jos he olisivat yrittäneet, olisin tullut poliisin kanssa. Ei ollut olemassa mitään paperia, joka olisi kieltänyt äitiä hakemasta omaa poikaansa. Minä en mennyt.
Toukokuun lopussa puhelimeen tuli kuitenkin jotain, mitä en ollut uskaltanut odottaa.