– Turha hänelle on mitään ostaa. Anna on meillä sellainen tohelo, ettei hän kuitenkaan ymmärrä, mitä päällään kantaa. Onneksi Mika on hänen rinnallaan, muuten te istuisitte pojan kanssa pian kirkon portailla kerjäämässä.
Antti ryömi pöydän alta esiin pikkuauto nyrkissään.
– Äiti, mitä tarkoittaa tohelo?
Laskin kupin varovasti aluslautaselle.
– Maria, minä en ole tohelo. Minä olen teille hankala. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Pöydän ympärille putosi hiljaisuus. Vain televisiossa joku lauloi taustalla. Nostin Antin syliin, puin hänelle eteisessä takin ja tilasin taksin. Mika seurasi minua rappukäytävään.
– Mitä sinä oikein järjestät? Ja vielä juhlapäivänä.
– Minä lähden kotiin. Sinä voit jäädä.
Hän jäi.
Mika tuli takaisin vasta tammikuun toisena päivänä lounasaikaan. Hän ei ehtinyt edes riisua takkia, kun jo sanoi kynnykseltä:
– Sinä nöyryytit äitiäni Sarin nähden.
Tammikuun kolmantena vein palkanlaskentaan ilmoituksen, että palkkani maksettaisiin jatkossa toiselle tilille. Samana päivänä avasin kotimatkalla oman pankkikortin ja illalla kerroin hänelle:
– Tammikuusta alkaen minun palkkani tulee minun omalle kortilleni. Paperit on jo hoidettu.
Mika laski mukinsa pöydälle ja katsoi minua kuin olisin ollut hänelle täysin vieras nainen bussin toiselta penkkiriviltä.
– Vai niin. Katsotaanpa sitten, millaista laulua laulat maaliskuussa.
Siitä illasta lähtien hän alkoi laskea ääneen. Ei rahaa, vaan minua. Paljonko minä hänelle muka maksoin. Missä olisin ilman häntä. Mitä minulla olisi, ellei hän olisi ottanut minua elätettäväkseen. Sama laskelma toistui aina, kun palasin lauantaivuorosta, eikä sanamuoto juuri koskaan muuttunut.
Helmikuun kahdentenatoista vein käräjäoikeuteen avioerohakemuksen.
Lakimiehen löysi minulle Tiina. Hänen sisarensa oli riidellyt omakotitalosta oikeudessa ja ollut lopputulokseen tyytyväinen. Toimisto sijaitsi kenkäkaupan yläpuolella, toisessa kerroksessa. Tuomas kuunteli kertomukseni keskeyttämättä ja kysyi sitten, oliko minulla mitään asiakirjoja tallessa.
– Kuitteja on. Olen kerännyt niitä kansioon.
– Milloin asunto on ostettu?
– Avioliiton aikana. Me maksoimme sen pois yhdessä.
– Silloin puolet kuuluu teille. Ymmärrättehän sen? – Hän otti silmälasit päästään. – Ja teidän eronne käsitellään käräjäoikeudessa. Pienen lapsen kanssa asia menee niin.
En minä ymmärtänyt. Olin kuuden vuoden ajan elänyt siinä uskossa, että asuin jonkun toisen kodissa vain armosta.
Mika sai kutsun oikeuteen viikon kuluttua ja soitti minulle samana iltana.
– Oletko sinä seonnut, Anna? Mihin sinä kuvittelet ryhtyneesi?
Kahden viikon päästä tuli uusi kirje käräjäoikeudesta. Mika oli jättänyt oman vaatimuksensa: hän pyysi, että oikeus määräisi Antin asumaan hänen luonaan. Suoraan sanottuna hän halusi, että poika kirjattaisiin isälleen ja minusta tehtäisiin se äiti, joka käy tapaamassa lastaan lauantaisin.
– Hänen mahdollisuutensa eivät ole kovin suuret, Tuomas sanoi puhelimessa. – Mutta tämä venyttää asiaa helposti puoli vuotta. Lastensuojelusta tai lastenvalvojan puolelta tullaan käymään luonanne. He katsovat, missä poika nukkuu, mitä jääkaapissa on, ja kirjoittavat lausunnon oikeutta varten.
Kaksi viranomaista tuli maaliskuun lopulla, ilmoittamatta etukäteen. Näytin Antin sängyn, kirjoituspöydän ja hyllyn, jossa olivat hänen kirjansa. Avasin myös jääkaapin. Toinen kirjasi asioita ylös, toinen kysyi Antilta, missä hänen oli parempi olla. Antti vastasi, että äidin luona, koska täällä oli hänen rakennussarjansa.
Istuntojen välissä meille ilmestyi Maria. Ensimmäistä kertaa koko aikana hän tuli yksin, ilman poikaansa. Mukanaan hänellä oli liinaan kääritty piirakka. Hän istui keittiössäni ja selitti pitkään, että miehet nyt vain olivat sellaisia ja että poika tarvitsi isää, ei äitinsä periaatteita.
– Vedä paperit pois, Anna. Kyllä Mika rauhoittuu.
– Ei hän rauhoitu.
– Siinä tapauksessa saat syyttää itseäsi, Maria sanoi jo ovella.
Piirakan hän vei mennessään takaisin.
Ensimmäinen istunto siirrettiin. Toinen määrättiin seitsemännelletoista huhtikuuta. Salissa istui meidän lisäksemme tuntemattomia ihmisiä, jotka odottivat omia asioitaan. Maria oli eturivissä uusi huivi päässään. Myös Sari oli tullut paikalle, mutta hän istuutui kauemmas.
Mika puhui vakuuttavasti. Hän osasi aina esiintyä hyvin, kun paikalla oli muita ihmisiä.
– Hän on pesulan asiakaspalvelija. Hänen palkkansa on niin pieni, ettei sitä kehtaa ääneen sanoa. Lapsi kulkee käytetyissä vaatteissa, ja kengät ovat kaksi numeroa liian isot, aivan kuin kodittomalla. Pojan olisi parempi olla minun kanssani. Minä olen se, joka on elättänyt perheen kokonaan.
Maria nyökytteli paikaltaan.
Pyysin itse puheenvuoroa. Ääneni ei pettänyt, ja sitä ihmettelin jälkeenpäin pitkään.
– Ne kaksi numeroa liian isot kengät minä ostin hänelle lokakuussa. Maksoin ne lauantaivuoroistani säästämilläni rahoilla. Mika oli silloin lomakeskuksessa.
Otin Tuomakselta kansion. Hän oli jo maaliskuussa minun pyynnöstäni pyytänyt oikeutta hankkimaan pankista Mikan tilitiedot puolentoista vuoden ajalta. Tiliote on sellainen paperi, josta näkyy riveittäin, milloin ja missä liikkeessä kortilla on maksettu. Ne olivat tulleet huhtikuussa, ne olivat jutun asiakirjoissa, ja minä osasin ne melkein ulkoa.
Luin ääneen kolme kohtaa. Kahdeskymmenes lokakuuta, lomakeskus. Kolmas marraskuuta, kultasepänliike, eikä lahja ollut minulle. Kolmaskymmenesensimmäinen joulukuuta, elektroniikkaliike, puhelin, eikä sekään puhelin ollut minulle.
– Puolentoista vuoden aikana hän käytti itseensä ja lahjoihin noin kolme tuhatta kolmesataa euroa, sanoin. – Se näkyy asiakirjoista. Mutta lapsen talvikenkiin ei muka ollut rahaa.
Tuomari määräsi tauon. Sinä päivänä avioeromme vahvistettiin ja Antille määrättiin elatusapu. Mikan vaatimus pojan asumisesta erotettiin omaksi asiakseen, ja sille annettiin uusi istuntopäivä kesäkuulle.
Käytävässä Mika sai minut kiinni ikkunan luona. Maria seisoi parin askeleen päässä eikä liikahtanut mihinkään.
– Sinä vielä kadut tätä, hän sanoi hiljaa. – Minä pidän huolen siitä, ettei sinulle jää mitään. Ei asuntoa eikä poikaa.
– Häpeäisit edes, Maria sanoi minulle. – Nolaat hänet vieraiden ihmisten edessä.
Menin ulos portaille. Sari poltti tupakkaa auton vieressä, ja kun tulin kohdalle, hän tarttui minua hihasta.
– Anna, odota. Älä luule, että kerron tämän sinulle hyvää hyvyyttäni.
– Mistä sinä puhut?
– Äiti lupasi siirtää Mikalle oman kaksionsa Rantakadulta. Yhdellä ehdolla: että Antti kasvaa hänen lähellään eikä sinun luonasi.
Pysähdyin. Jonain toisena päivänä olisin vain nyökännyt ja jatkanut matkaa, kuten olin aina tehnyt. Mutta sillä kertaa tartuin Sarin auton ovenkahvaan ja kysyin:
– Milloin heidän oli tarkoitus tehdä paperit?