Annoin poikani hänen isälleen. En viikonlopuksi, en pyhien ajaksi, vaan lopullisesti.
Siihen ei tarvittu lomakkeita eikä allekirjoituksia. Lasta ei voi vain paperilla luovuttaa pois; sellaista asiakirjaa ei ole olemassakaan. Minä vain pakkasin laukun.
– Anna, kauanko sinulla vielä menee? Mika seisoi eteisen kynnyksellä kengät jalassa, riisumatta niitä. – Äiti odottaa autossa.
– Ihan hetki. Neuvolakortti ja lääkäripaperit ovat sivutaskussa. Sisätossut ovat pussissa, kirjoitin nimen päälle.
Antti tuli huoneestaan villasukat jalassa, reppu olalla. Kuusivuotias, mutta oli kerännyt tavaransa ja sulkenut vetoketjut itse.
– Äiti, monelta sinä tulet hakemaan minut? hän kysyi.
Kyykistyin hänen eteensä ja suoristin kaulusta.
– En minä tule, Antti. Sinä asut nyt isän luona.
Neljännen kerroksen naapuri seisoi porrastasanteella ämpäri kädessään eikä näyttänyt aikovan lähteä minnekään. Seisköön siinä, ajattelin.
Mika nosti ruudullisen kassin lattialta ja jäi katsomaan minua. Hän odotti kai, että tarrautuisin lapseen, alkaisin itkeä, huutaisin hänen äitinsä kuullen. Minä avasin oven vain leveämmälle.
Oli neljästoista toukokuuta. Kaikki oli kuitenkin alkanut jo syksyllä, kengistä.
Syyskuussa Antin jalat eivät enää mahtuneet vanhoihin kenkiin. Varpaat painuivat kärkiä vasten, mutta poika ei sanonut mitään. Huomasin asian vasta päiväkodin eteisessä, kun hän yritti kiskoa kenkiä jalastaan ennen uloslähtöä.
Illalla odotin, että mieheni oli syönyt.
– Mika, Antille pitää ostaa talvikengät. Nuo ovat loppu.
– Kyllä hän ne kevääseen asti käyttää, Mika vastasi nostamatta katsettaan lautasesta.
– Ei hän mahdu niihin enää nytkään.
– Sitten mahtuu. Hän työnsi lautasen kauemmas ja pyyhkäisi suunsa. – Lasten jalat kasvavat koko ajan. Ei kaikkea voi aina olla ostamassa.
Omaa palkkaani en ollut pitänyt käsissäni kuuteen vuoteen. Ei siksi, että hän olisi repinyt rahat minulta väkisin, vaan koska niin oli vain muodostunut heti avioliiton alussa. Minun pankkikorttini oli hänen lompakossaan hänen omansa vieressä. ”Näin on helpompaa, Anna, muuten sinä vielä hukkaat sen”, hän oli sanonut. Maanantaisin hän laski minulle viikon käyttörahat ja jätti setelit jääkaapin päälle päivänkakkaramagneetin alle. Keskiviikkona hän tiedusteli, mihin rahat olivat menneet, ja jos en heti muistanut esimerkiksi sukkahousuja, hän pyysi kuitin nähtäväksi.
Kerran ostin itselleni takin. Harmaan, alennusmyynnistä, aivan tavallisen. Mika katsoi hintalappua ja kysyi, mikä vanhassa muka oli vikana. Kerroin, että hiha oli kulunut puhki. Hän totesi, että hihan olisi voinut ommella, ja lisäsi, että minulla oli muutenkin liian kevyt käsi toisten rahoja käyttäessä. Käytin sitä takkia seuraavat kolme vuotta, ja joka ikinen kerta pukiessani muistin sen hihan.
Olin töissä pesulan vastaanotossa Kauppakadulla: takkeja, turkkeja, hääpukuja, joiden helmassa oli viinitahroja, kuitteja ja tiskin yli ojennettuja vieraiden ihmisten tarinoita. Mika kutsui työtäni ”sinun istuskeluksesi”.
Viikko kenkäpuheen jälkeen hän lähti miesten kanssa mökille. Kolmeksi päiväksi, yöksi pois kotoa. Hän palasi hyväntuulisena, toi savustettua kalaa, levitti sen suoraan sanomalehdelle ja kertoi nauraen, kuinka Vesa oli kaatanut veneen melkein rannassa.
– Entä ne kengät? kysyin, kun hän viimein vaikeni.
– Anna. Älä aloita.
Lokakuussa Mika vaihtoi autoon renkaat. Vanhat olisivat vielä kelvanneet, mutta hän osti kaikki neljä uutena ja touhusi niiden kanssa puoli päivää pihalla. Talon miehet tulivat tupakalle ja kehuivat hankintaa.
Minä en huutanut. En ollut kuuden aviovuoden aikana kertaakaan korottanut hänelle ääntäni. Ehkä juuri siinä koko ongelma olikin.
Päiväkodista pyydettiin rahaa joululahjoihin. Menin Mikan luo lauantaina, kun hän vaikutti olevan hyvällä tuulella.
– Mika, päiväkotiin pitäisi viedä rahaa. Keräävät koko ryhmän lahjoihin.
– Sano, ettemme osallistu, hän vastasi kääntymättä pois television äärestä. – Meillä on omia lahjoja ihan tarpeeksi.
Sinä vuonna meillä ei ollut omia lahjoja lainkaan.
Torstaina tulin töistä kotiin ja näin keittiön pöydällä pitkän pahvilaatikon. Virveli. Mika ei ollut vienyt sitä varastoon, vaan jättänyt sen näkyville. Kävelin laatikon ohi kahdesti, kun lämmitin illallista.
Seuraavana aamuna menin esimieheni luo.
– Tiina, laita minut lauantaivuoroihin. Kaikkiin, mitä vain löytyy.
Tiina katsoi minua silmälasiensa yli ja laski vastaanottokirjan pöydälle.
– Anna, lauantaisin tänne raahataan mattoja ja jätesäkillisiä toppatakkeja. Illalla olet aivan poikki.
– Laita silti.
Samana iltana kuivasin käteni ja sanoin mieheni selälle:
– Otin lauantaivuorot. Ostan ne kengät itse. Enkä pyydä sinulta enää mitään.
Hän hymähti irrottamatta katsettaan ruudusta.
– Tee sitten töitä. Mutta maksa siinä tapauksessa päiväkotikin itse.
Ostin kengät lokakuun lopussa ensimmäisillä lauantaivuoroista saaduilla rahoilla. Valitsin kaksi numeroa liian suuret, jotta ne menisivät ainakin kaksi talvea. Antti laahusti niissä kuin pienissä veneissä ja oli siitä huolimatta äärettömän onnellinen.
Marraskuusta lähtien jääkaappimagneetin alle ei enää ilmestynyt rahaa lainkaan.
Joulukuun viimeisenä päivänä ajoimme Mikan äidin luo Rantakadulle. Maria kattoi pöydän kahdeksalle: meille kolmelle, Mikan siskolle Sarille, tämän miehelle ja kahdelle pojalle sekä itselleen. Hän oli tehnyt neljäkymmentä vuotta töitä tehtaalla, ja hänen juhlapöytänsä näytti aina siltä kuin paikalle odotettaisiin tarkastuslautakuntaa.
Minä toin salaattia muovirasiassa. Anoppi avasi kannen ja kaatoi sisällön sanaakaan sanomatta omaan kulhoonsa.
– Anna, kuka nyt noin pilkkoo.
Puoliltaöin alettiin jakaa lahjoja. Äidille annettiin laatikossa oleva puhelin, suuri ja lahjapaperiin kääritty. Sari sai kirjekuoren; hän avasi sen saman tien pöydässä ja henkäisi:
– Mika, no nyt sinä kyllä!
– Hän on meillä antelias mies, Maria sanoi ja silitti pöytäliinaa suoraksi. – Aivan isäänsä tullut.
Antti sai kauko-ohjattavan auton ja ryömi sen kanssa välittömästi pöydän alle.
Minulle ei annettu mitään. En minä ollut mitään odottanutkaan, ennen kuin Sari kysyi:
– Entä Annalle?
– Mitä Annalle pitäisi antaa? Mika kaatoi itselleen juomaa ja laski pullon pöydälle. – Eihän hän ole minulle vieras ihminen. Pitäisikö minun ostaa lahja itselleni?
Kaikki nauroivat, ja minä nauroin mukana. Heti sen naurun perään anoppi kääntyi Sarin puoleen ja alkoi selittää minusta, aivan kuin en olisi istunut samassa pöydässä.