Tuula veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Anna näki, miten naisen hartiat kohosivat, ja tiesi jo etukäteen, mitä sieltä olisi tulossa: puhe kiittämättömyydestä, perheestä ja siitä, kuinka erinomainen mies Mika muka oli.
— Tuula, Anna sanoi hiljaa mutta lujasti. — Pyydän, älkää. Minä olen jo tehnyt päätökseni.
He lähtivät kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Tuula poistui loukatun arvokkuuden ilme kasvoillaan. Sari kulki vaiti, poskilla punaiset läikät, lapset käsistään pitäen. Mika jäi hetkeksi eteiseen, ja Anna ehti ajatella, että nyt mies ehkä sanoisi jotakin olennaista. Jotakin sellaista, joka muuttaisi edes pienen asian.
Mika sanoi vain:
— Sinä olet todella julma.
Sitten hän astui ulos.
Anna sulki oven hänen jälkeensä. Hän jäi nojaamaan siihen selällään ja seisoi paikallaan kuunnellen, miten askeleet loittonivat portaikossa ja miten alaoven raskas kolahdus kaikui rappukäytävässä.
Julma.
Sana jäi pyörimään hänen mieleensä. Hän maisteli sitä ajatuksissaan, käänteli sitä puolelta toiselle. Kolmen vuoden ajan hän oli joustanut. Ollut hiljaa silloin, kun olisi halunnut puhua. Hymyillyt, kun olisi tehnyt mieli lähteä. Kestänyt silloinkin, kun kestämisen takana ei ollut enää mitään jäljellä. Sitä kaikkea oli kutsuttu hyväksi vaimoksi olemiseksi. Ymmärtäväisyydeksi. Sopeutumiseksi.
Mutta kun hän viimein sanoi yksinkertaisesti ei, hänestä tuli julma.
Siinä ajattelutavassa oli jotakin niin nurinkurista, että Anna oli vähällä naurahtaa. Ei ilosta, vaan katkerasta hämmästyksestä, joka nousi jostain syvältä.
Viikkoa myöhemmin hän vuokrasi asunnon. Se oli pieni koti kolmannessa kerroksessa, ikkunoista avautui näkymä rauhalliselle pihalle, jonka laidalla kasvoi vanhoja puita. Tavarat hän vei kahdessa erässä. Laura tuli auttamaan laatikoiden kanssa, ja myöhemmin he joivat teetä lattialla purkamattomien kassien keskellä. He puhuivat aivan yhdentekevistä asioista, jostakin kevyestä ja arkisesta, ja silloin Anna huomasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hän tarkkaillut omaa äänensävyään. Hän puhui niin kuin puhui. Niin kuin itse tahtoi.
Mika soitti kolmantena päivänä. Sitten uudelleen. Viidentenä päivänä hän lähetti viestin, jossa kertoi äidin olevan hyvin huolissaan.
Anna vastasi: mukava kuulla.
Myöhemmin yhteisten tuttavien kautta selvisi, että Sari oli sittenkin löytänyt ratkaisun. Hän oli hakenut asumistukea ja ilmoittautunut kaupungin vuokra-asuntojonoon. Kävi ilmi, että sellainen mahdollisuus oli ollut olemassa alusta asti. Sitä ei vain ollut vaivauduttu selvittämään. Miksi olisi etsitty vaihtoehtoja, kun miniä oli olemassa.
Tuula ei soittanut lainkaan. Se kertoi enemmän kuin yksikään pitkä selitys olisi voinut kertoa.
Lokakuussa Anna käveli lounastauollaan kadulla ilman varsinaista päämäärää. Hän pysähtyi pienen liikkeen ikkunan eteen. Myymälässä myytiin lukkoja, kahvoja ja ovitarvikkeita, ja vitriiniin oli asetettu yksinkertainen, kiiltävä lukko. Sen vieressä riippui kaksi avainta pienessä metallirenkaassa.
Anna katseli sitä pitkään ja ajatteli, ettei kummallisinta ollut se, että hän oli lähtenyt. Ei edes se, että hän oli vaihtanut lukot. Oudointa oli se, kuinka pitkään hän ei ollut antanut itsensä edes ajatella koko mahdollisuutta. Ikään kuin hänellä ei olisi ollut siihen oikeutta. Ikään kuin oikeus omaan rauhaan olisi pitänyt ensin ansaita.
Vaikka se oli ollut hänellä koko ajan.
Hän osti kahvin lähimmästä kioskista ja astui takaisin kadulle. Syysilma tuntui viileältä ja terävältä kasvoilla, lehdet kahisivat jalkojen alla, ja kaikki ympärillä oli niin tavallista kuin vain voi olla. Juuri siksi se tuntui sillä hetkellä erityiseltä.
Tavallinen elämä. Hänen elämänsä.
Ei enää kenenkään muun.
Puoli vuotta kului.
Anna ei oikeastaan edes huomannut, milloin muutos tapahtui. Jossain vaiheessa hän vain lakkasi laskemasta päiviä. Ennen hän oli laskenut, montako päivää viikonloppuun oli, paljonko lomaan oli aikaa, kuinka kauan vielä täytyi jaksaa. Nyt sellaista tarvetta ei enää ollut. Päivät kulkivat omalla painollaan, ja siinä oli uudenlaista, vierasta keveyttä.
Kolmannen kerroksen asunto muuttui vähitellen kodiksi. Ei yhdellä kertaa, ei pakottamalla, vaan pikkuhiljaa. Ensin hän hankki verhot, jotka valitsi itse, hitaasti ja nautiskellen, ilman että kukaan kommentoi selän takana. Sitten sängyn viereen tuli hylly kirjoille, sohvan eteen matto ja ikkunalaudalle pari ruukkua pelargonioita. Pieniä asioita kaikki. Mutta jokainen niistä oli hänen omansa.
Aamuisin hän joi kahvia ikkunan ääressä ja katseli pihalle. Siellä seisoi kaksi vanhaa vaahteraa. Keväällä ne vihertyivät niin äkkiä ja niin kirkkaasti, että Anna jäi kerran muki kädessään paikoilleen ja katseli niitä pitkään. Hän ei ajatellut mitään erityistä. Katseli vain.
Sekin oli uutta.
Mika haki avioeroa helmikuussa. Anna allekirjoitti paperit ilman turhia keskusteluja. He tapasivat notaarin luona, lyhyesti ja asiallisesti. Mika näytti väsyneeltä ja jollakin tavalla pienemmältä kuin Anna muisti. Aivan kuin ilman äitinsä jatkuvaa hyväksyntää hän olisi menettänyt osan muodostaan.
Anna ei tuntenut vahingoniloa. Hän vain pani asian merkille ja antoi sen mennä.
Tuula ei koskaan soittanut. Ei myöskään Sari. Jossakin tietoisuutensa reunalla Anna oli ehkä odottanut vielä viimeistä keskustelua, selityksiä tai jopa anteeksipyyntöä. Mitään ei tullut. Oli vain hiljaisuus, ja lopulta se osoittautui parhaaksi vastaukseksi, minkä hän saattoi saada.
Toukokuussa Anna ilmoittautui verotuksen juridiikkaa käsittelevälle kurssille. Hän oli halunnut tehdä sen jo pitkään, mutta aina siirtänyt asiaa eteenpäin. Perjantaisin kurssin jälkeen hän ja Laura menivät läheiseen pieneen kahvilaan, tilasivat jotakin ilman erityistä syytä ja juttelivat kaikesta mahdollisesta. Töistä, kirjoista, siitä minne kesällä voisi matkustaa.
Kerran Laura kysyi:
— Kaduttaako sinua?
Anna mietti hetken. Rehellisesti, kiirehtimättä.
— Ei, hän sanoi. — Ei lainkaan.
Ja se oli totta. Ei uhmakasta, ei katkeraa. Vain totta, kevyttä ja tasaista kuin keväinen päivä ikkunan takana.