Anna sulki puhelun itse. Ei paiskaamalla eikä vihaisesti, vaan painamalla vain lopetusnäppäintä.
Sinä iltana Mika ei puhunut hänelle sanaakaan. Hän istui olohuoneessa, selasi puhelintaan ja oli kuin Annaa ei olisi ollut olemassakaan. Myöhemmin hän meni makuuhuoneeseen, kävi sänkyyn ja käänsi selkänsä seinää kohti.
Anna keräsi astiat pöydästä, sammutti keittiöstä valon ja jäi hetkeksi seisomaan ikkunan ääreen. Alhaalla piha oli jo pimeä. Vain pihavalaisin heilui tuulessa ja heitteli asfaltin pintaan repaleisia, oransseja valoläiskiä.
Hän ajatteli Saria. Sitä, miten tämä oli seissyt ovella kassit käsissään täysin varmana siitä, että kaikki etenisi juuri niin kuin hän oli mielessään päättänyt. Hän ajatteli Tuulaa, joka vaihtoi äänensävyä yhtä sujuvasti kuin autossa vaihdetaan vaihdetta. Ja hän ajatteli Mikaa, joka oli eilen eteisessä pysynyt vaiti sillä aikaa, kun hänen sisarensa ilmoitti, mihin kaikkeen hänellä muka oli oikeus.
Kukaan heistä ei ollut kysynyt Annalta mitään. Ei kertaakaan. Ei yhdessäkään kohdassa.
Anna avasi kannettavan tietokoneensa, haki esiin vuokra-asuntoja välittävän sivuston ja jäi selaamaan ilmoituksia pitkäksi aikaa. Yksiöitä, pieniä kaksioita, studioasuntoja. Kaupunginosia, joita hän ei ollut ennen tosissaan edes harkinnut.
Summat eivät olleet mahdottomia.
Se havainto yllätti hänet. Kaikki oli niin konkreettista. Ei mitään haavetta, ei loukkaantumisen purkausta, ei pelkoa. Vain hintoja, osoitteita ja vaihtoehtoja.
Lopulta hän sulki koneen. Ei siksi, että olisi tullut toisiin ajatuksiin. Vaan siksi, ettei kiirehtimiseen ollut mitään tarvetta.
Anna osasi odottaa. Ja hän osasi laskea.
Aamu alkoi ovikellon soitolla.
Hän ei ollut ehtinyt juoda kahviaan loppuun. Hän seisoi muki kädessään ikkunan luona ja katseli, kuinka pihan huoltomies haravoi märkiä lehtiä kasaan. Liike oli tasainen, hidas, melkein unettava. Lehdet karkailivat tuulessa, mies kokosi ne uudelleen. Siinä oli jotakin oudon rauhoittavaa.
Sitten kello soi. Terävästi ja kärsimättömästi.
Anna laski mukin pöydälle ja meni avaamaan.
Oven takana seisoivat kaikki kolme. Tuula oli pukeutunut beigeen takkiinsa, siihen samaan, jonka hän puki ylleen vain tärkeinä pitämäänsä tilanteisiin. Sari seisoi lasten kanssa; poika puristi reppunsa hihnaa, tyttö painautui äitinsä kylkeen. Hieman taaempana seisoi Mika, ilme sellainen kuin hänet olisi talutettu vastentahtoisesti tuomiolle. Hän oli siis tiennyt. Hän oli sopinut kaiken valmiiksi. Hän oli avannut heille alaovenkin.
— Me tulimme puhumaan, Tuula ilmoitti äänellä, jossa ei ollut tilaa kieltäytymiselle. — Perheen kesken.
Anna antoi katseensa kiertää tässä pienessä lähetystössä. Mika ei katsonut häntä silmiin. Sari tuijotti uhmakkaasti, mutta katseen takana värisi odotus ja hermostuneisuus. Lapset taas eivät liittyneet asiaan mitenkään. Heidät oli vain tuotu paikalle kuin lavasteiksi.
— Tulkaa sitten sisään, Anna sanoi ja astui sivuun.
He asettuivat olohuoneeseen. Tuula valtasi nojatuolin selkä suorana, aivan kuin olisi johtanut kokousta. Sari istuutui sohvalle, lapset hänen viereensä. Mika jäi seinän viereen seisomaan sellaisella ryhdillä, joka yritti sanoa: minä en oikeastaan ole tässä mukana, satuin vain paikalle.
Anna istui heitä vastapäätä. Rauhallisesti. Kädet sylissä.
Tuula aloitti kaukaa. Hän puhui perhearvoista, siitä miten ennen ihmiset asuivat yhdessä eivätkä valittaneet joka asiasta, ja jostakin Aune-tädistä, joka oli kuulemma kasvattanut viisi lasta kahdessa huoneessa. Anna kuunteli. Ei keskeyttänyt.
Vasta sen jälkeen Tuula pääsi varsinaiseen asiaan.
— Sarilla ei ole minne mennä. Näethän sinä itsekin, lapset ja kaikki, yksin. Emme me pyydä paljon. Vain väliaikaisesti, kunnes hän pääsee jaloilleen.
— Kuinka pitkä aika on väliaikaisesti? Anna kysyi.
Tuula epäröi pienen hetken.
— No… vuosi ehkä. Tai vähän enemmän.
— Vuosi, Anna toisti. Ei painottaen, ei ivallisesti. Hän vain sanoi sanan uudelleen.
— Anna, Sari puuttui keskusteluun. Hänen äänensä oli nyt aivan toinen kuin edellisenä päivänä; ei hyökkäävä, vaan melkein loukkaantunut. — Katso nyt lapsia. He tarvitsevat tavallisen, turvallisen ympäristön. Koulu on lähellä, kaikki olisi täällä niin kätevästi. Minä etsin töitä, ihan oikeasti. Mutta juuri nyt…
— Sari, Anna keskeytti hiljaa. — Eilen sinä sanoit, että minun velvollisuuteni on elättää sinun lapsiasi. Muistatko?
Sarin poski nytkähti.
— Minä hermostuin. Sanoin liikaa.
— Et, Anna vastasi. — Sinä tarkoitit juuri sitä. Ja sinun äitisi tarkoittaa samaa. Ja Mika, joka toi teidät tänne kysymättä minulta yhtään mitään, ajattelee samoin.
Seinän vierestä Mika alkoi mutista jotakin. Että hän oli vain yrittänyt toimia parhaalla mahdollisella tavalla, että perheen kuuluu auttaa, että Anna oli liian…
— Mika, Anna kääntyi katsomaan häntä. — Tiedätkö sinä, että minä olen kahtena iltana katsellut asuntoja?
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Todellinen hiljaisuus. Vain lapset liikehtivät sohvalla ymmärtämättä, mitä oli tapahtumassa.
Tuula siristi silmiään.
— Mitä sinä tarkoitat asuntojen katsomisella?
— Vuokra-asuntoja, Anna sanoi yksinkertaisesti. — Minä käyn töissä. Minulla on rahaa. Ja kaupungista löytyy asuntoja.
Juuri tätä he eivät olleet osanneet odottaa. Kaikki aiempi — uusi lukko, suljettu ovi, puhelu — oli heidän silmissään ollut vain niskurointia. Oikuttelua, joka pitäisi kestää tai painaa alas. Mutta tämä oli jotakin muuta. Tämä ei enää ollut väittely samassa pelissä.
Tuulan kasvot muuttuivat. Sari vaikeni. Mika irrottautui seinästä.
— Haluatko sinä lähteä? hän kysyi.
Hänen äänensä oli outo. Ei vihainen eikä loukkaantunut, vaan eksynyt. Aidosti hämmentynyt, niin kuin asia olisi vasta sillä hetkellä todella saavuttanut hänet.
— Minä haluan elää tavallisesti, Anna vastasi. — Ilman että joku tulee kotiini ilmoittamaan, mitkä ovat minun velvollisuuteni. Ilman että minut asetetaan valmiiksi päätetyn asian eteen. Ilman sukulaisten saattuetta, joille en ole mitään velkaa.