Sen jälkeen hän ripusti takkinsa naulakkoon ja meni omaan huoneeseen. Ovi painui kiinni hänen takanaan. Vasta sitten hän otti puhelimen esiin.
Ensimmäiseksi hän soitti lukkoliikkeeseen. Vaihtomiehiä sai vielä kiinni; liike oli auki kahdeksaan.
Toinen puhelu lähti Lauralle, ystävälle, jonka luona oli yksi vapaa huone.
Seinän takaa kuului, kuinka Sari puhui Mikalle. Nopeasti, matalalla äänellä, painokkaasti. Mika vastasi jotakin. Anna ei jäänyt kuuntelemaan. Hän kirjoitti ylös lukkosepän osoitteen ja huomasi samalla ajattelevansa, että hänen sisällään oli ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen aivan hiljaista.
Se oli outo tunne. Melkein vieras.
Lukkoseppä tuli seuraavana aamuna puoli kymmeneltä, kun Mika oli jo lähtenyt töihin.
Anna päästi miehen sisään ja ohjasi hänet eteiseen. Kun tämä kumartui oven lukon ääreen, sovitteli osia paikoilleen ja helisytteli työkalujaan vaimeasti, Anna seisoi ikkunan luona ja katseli pihalle. Syyskuu oli kolea ja harmaa. Taivaalta tihkui jotakin sateen ja sumun välistä. Pihapenkki kiilsi märkänä, reunakivellä kyyhöttävät pulut näyttivät litimäriltä, ja asfalttiin liimautuneet lehdet olivat tummia ja raskaita.
— Valmista tuli, lukkoseppä sanoi ojentaessaan hänelle kaksi uutta avainta. — Hyvä lukko. Kestävää tekoa.
Anna maksoi työn, saattoi miehen ulos ja sulki oven. Hän jäi hetkeksi pitelemään avaimia kämmenellään. Ne olivat painavat ja kylmät, ja niissä oli terävä metallin haju.
Uudet avaimet.
Vain hänen.
Mika palasi kotiin puoli seitsemän maissa. Hän yritti pitkään saada avaintaan sopimaan lukkoon. Anna kuuli eteisestä oven takaa raapimisen ja metallin kilahtelun. Ensin kerran. Sitten uudelleen. Vielä kolmannenkin. Lopulta ovikello soi.
Anna avasi.
Mika astui sisään, katsoi ensin lukkoa ja sitten häntä. Hänen silmissään vilahti jotakin, ei vielä vihaa, pikemminkin hämmentynyttä epäuskoa. Samalla tavalla kuin lapsella, jolta on viety lelu kädestä eikä hän ole vielä päättänyt, alkaako itkeä vai huutaa.
— Mitä tämä tarkoittaa? hän kysyi viimein.
— Uusi lukko, Anna vastasi tyynesti. — Sinulla on oma avain. Kenelläkään muulla ei enää ole.
Mika veti henkeä sisään. Päästi sen ulos. Hän riisui takkinsa ja yritti ripustaa sen naulaan, mutta takki putosi lattialle. Hän ei nostanut sitä.
— Ymmärrätkö sinä ollenkaan, ettei Sarilla ole paikkaa minne mennä?
— Ymmärrän.
— Hänellä on lapset.
— Tiedän sen.
— Ja sinä vain teet näin? Päätit noin vain ja…
— Mika, Anna keskeytti. — Kerroitko sinä minulle, että hän on tulossa? Et. Kysyitkö, haluanko minä vieraita lapsia asumaan meidän asuntoomme? Et. Keskustelitko sinä tästä minun kanssani kertaakaan etukäteen?
Mika ei vastannut. Hän katsoi sivuun.
— Siinä kaikki, Anna sanoi.
Sari ilmestyi ovelle seuraavana päivänä iltapäivällä, juuri kun Anna oli palannut töistä ja ehtinyt saada saappaat jalastaan. Ovikello soi pitkään ja vaativasti, ei tavallisena painalluksena vaan kuin soittaja olisi purkanut siihen ärtymystään.
Oven takana seisoi Sari. Yksin, ilman lapsia. Hänellä oli kädessään suuri kassi, jonka suusta pilkotti vaatteita ja muita tavaroita. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kuului ihmiselle, joka oli mielessään jo voittanut riidan.
— Avaa kunnolla, hän sanoi. — Toin tavaroita.
— Mitä tavaroita? Anna kysyi.
— Lasten tavaroita. Sanoinhan minä, että lapset tulevat teille. Mika sanoi, että toinen huone on vapaa.
Anna nojasi ovenpieleen. Rauhallisesti, ilman turhia eleitä.
— Sari, lapset eivät muuta meille. Etkä sinäkään. Tämä on meidän asuntomme.
Sari katseli häntä hetken silmät sirrillään, arvioiden. Sitten hän hymyili. Ei lämpimästi, vaan pelkillä huulillaan.
— Kuule, Anna. Älä nyt ala kiehua. Sinä olet tullut meidän perheeseemme, ymmärrätkö? Meillä ei toimita noin. Äiti on aina sanonut, että perhe on perhe. Perhettä autetaan.
— Minä voin auttaa, Anna sanoi. — Voin lähettää sinulle sosiaalipalvelujen numeron. He osaavat neuvoa lapsiperheiden asumisasioissa.
Sari avasi suunsa. Sulki sen taas. Hänen kasvoillaan jokin nytkähti; tällaista vastausta hän ei ollut selvästikään odottanut. Hän oli tottunut siihen, että miniät hämmentyvät, punastuvat ja yrittävät etsiä mahdollisimman pehmeitä sanoja.
— Oletko sinä tosissasi? hän sai lopulta sanottua.
— Täysin.
Kassi riippui yhä Sarin kädessä. Sitten hän kääntyi äkisti ympäri ja lähti käytävää pitkin portaita kohti. Askeleet kaikuivat kovina, melkein tahallisen äänekkäinä, aivan kuin hän olisi halunnut koko talon kuulevan ne.
Viimeisellä askelmalla hän vilkaisi vielä taakseen.
— Äiti saa kuulla tästä!
— Kerro terveisiä, Anna vastasi ja sulki oven.
Tuula soitti samana iltana. Kun Anna näki nimen näytöllä, hänen sormensa pysähtyi hetkeksi vastauspainikkeen ylle. Sitten hän otti puhelun vastaan.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi! anopin ääni kajahti luurista kovana, ja siinä värisi loukatun oikeamielisyyden sävy. — Sari itkee silmänsä päästään! Lapset ovat vailla paikkaa! Ja sinä paiskot ovia oman väen nenän edessä!
— Tuula, Anna sanoi tasaisesti, — Sari ei ole minun omaiseni. Eivät hänen lapsensakaan. Tämä on meidän kotimme, ja minä päätän, ketkä täällä asuvat.
— Sinä olet miniä! Sinun velvollisuutesi on…
— Minulla ei ole velvollisuuksia yli sen, mistä on sovittu. Ja tällaisesta me emme ole sopineet mitään.
Linjalle laskeutui hiljaisuus. Sitten Tuulan ääni muuttui. Se pehmeni, hiljeni ja haki toista reittiä.
— No mutta Annaseni, miksi sinä nyt käyttäydyt kuin vieras ihminen. Sarilla on raskasta, hän on yksin lasten kanssa, mies jätti hänet. Sinähän olet nainen, sinun pitäisi ymmärtää…
Anna kuunteli äänensävyn vaihtumista ja ajatteli: näin se menee. Ensin painostus, sitten säälin herättäminen. Vanha kaava. Kuin oppikirjasta.
— Minä ymmärrän, että hänellä on vaikeaa, Anna sanoi. — Mutta se ei ole minun vastuullani.