— Kuulehan nyt! Hän on minun äitini, ja hän elää juuri niin kuin itse tahtoo! Jos se ei sinulle sovi, ovi on tuossa!
Mika lausui sanat ääntään korottamatta, ja juuri se teki niistä melkein pelottavampia kuin huuto olisi tehnyt. Hän seisoi eteisen keskellä farkkujensa taskuihin nojaten ja katsoi Annaa tavalla, jolla katsotaan jotakin tielle osunutta estettä. Ei ihmistä, vaan haittaa, joka olisi saatava pois edestä.
Anna ei vastannut heti. Hän tarttui laukkuunsa, nosti sen koukkuun, avasi takkinsa vetoketjun hitaasti. Jokainen liike tuntui ostavan hänelle vielä yhden sekunnin aikaa ajatella. Ikkunan takana syyskuu huuhtoi pihaa tihkusateella, puut seisoivat tummina ja märkinä, ja harmaa valo sai eteisen näyttämään entistä ahtaammalta.
Kolme vuotta avioliittoa. Kolme vuotta hän oli toistellut itselleen, että Mika oli pohjimmiltaan hyvä mies, hänellä oli vain hankala luonne. Ja äiti, no, äiti nyt oli sellainen kuin oli.
Mutta tänään jokin oli liikahtanut. Ei suuresti, ei näyttävästi. Enemmänkin kuin hiljainen naksahdus syvällä sisällä.
Anoppi, Tuula, ei ollut ilmestynyt heidän arkeensa kerralla. Aluksi hän vain soitti. Pitkiä puheluita, perinpohjaisia selostuksia, ääni venyvänä kuin hunaja, johon oli sekoitettu kitkeryyttä. Mika vastasi hänelle toisessa huoneessa ja veti oven puoliksi kiinni. Kun hän palasi, hänessä oli aina jotakin muuttunutta: hartiat kireinä, leuka jäykkänä, kuin hän olisi valmistautunut riitaan. Anna oppi huomaamaan sen jo siitä, miten Mika laski lasin pöydälle — liian kovaa, kolahtaen.
Sitten Tuula alkoi tulla käymään.
Ensimmäinen kerta oli muka vain “teekupposelle”. Hän viipyi neljä tuntia. Hän tarkasteli asuntoa samalla ilmeellä kuin ihminen, joka arvioi huonosti arvosteltua hotellia: kurtisti nenäänsä kirjahyllyjen luona, hypisteli makuuhuoneen verhoa ja tokaisi “no, menetteleehän tämä”, mikä hänen suussaan kuulosti tuomiolta.
— Anna, pesetkö sinä lattioita ollenkaan? hän kysyi, kun katse pysähtyi jalkalistaan. — Mikan kotona oli aina siistiä.
Mika istui vieressä eikä sanonut sanaakaan. Hän vain hymyili äidilleen.
Siihen aikaan Anna vielä yritti väittää vastaan. Hän selitti, puolustautui, perusteli. Myöhemmin hän ymmärsi sen olleen virhe. Tuula ei kuunnellut järkisyitä. Hän kuunteli sävyä: alkoiko miniä selitellä, löytyikö heikko kohta, voisiko painaa vähän kovempaa.
Kyllä voisi.
Tuon vuoden syksyyn mennessä käynneistä oli tullut lähes viikoittaisia. Tuula ilmestyi tavallisesti iltapäivällä, juuri niihin aikoihin kun Anna palasi töistä. Anna hoiti kirjanpitoa pienessä kuljetusfirmassa; työ oli periaatteessa rauhallista, mutta vei silti voimat ja hermot. Ja kun hän väsyneenä avasi kotioven, olohuoneessa odotti anoppi. Tuula istui nojatuolissa kuin tilan emäntä ja valitti hiljaisella mutta terävällä äänellä Mikalle elämästään.
Valitukset kulkivat aina samaa rataa, kuin vanha levy, joka oli jäänyt pyörimään. Verenpaine. Selkä. Pieni eläke. Töykeät naapurit. Sisarentytär Liisa, kiittämätön tyttö. Ja lopuksi, aivan väistämättä, se miten raskasta hänen oli olla yksin.
Mika kuunteli, nyökkäili ja vilkaisi Annaa odottavasti. Tee nyt jotakin. Tarjoa jotakin. Laita ruokaa.
Anna teki niin. Hän ruokki vieraan, keräsi kupit pois, kesti siristettyjen silmien alta tulevan hiljaisuuden. Hän kesti neuvoja hiuksistaan — “aina sinulla on tuo sama poninhäntä” — ja kysymyksiä lapsista: milloin niitä oikein tulee, miksi te viivyttelette, Mika on jo siinä iässä, hän tarvitsee perheen.
Mutta eräänä päivänä kärsivällisyys ei varsinaisesti katkennut. Ei. Se vain loppui. Äänettömästi, samalla tavalla kuin polttoaine loppuu autosta.
Se ilta alkoi täysin tavallisesti. Anna tuli kotiin vähän kuuden jälkeen, nousi neljänteen kerrokseen ja kaivoi avaimet esiin. Jo oven läpi hän kuuli ääniä. Mikan ja jonkun toisen. Naisen ääni, jota hän ei tunnistanut.
Hän astui sisään.
Eteisessä, suoraan oven edessä, seisoi vieras nainen. Hän oli ehkä neljänkymmenenviiden, tukevarakenteinen, sinisessä takissa, jonka hihassa näkyi tahra. Hänen kasvoillaan oli ilme, jossa ei ollut jälkeäkään ystävällisyydestä, vain selvää tyytymättömyyttä. Naisen vieressä painautuivat lähekkäin noin seitsenvuotias tyttö ja vähän vanhempi poika. Molemmat olivat hiljaisia, säikähtäneitä ja pukeutuneet samanlaisiin harmaisiin takkeihin.
Mika seisoi seinän vieressä. Syyllisen näköisenä. Pienenä. Varmaan juuri tuollaiselta hän oli näyttänyt lapsena, kun oli rikkonut jotakin.
— No niin, siinähän hän on, nainen sanoi. Hänen äänensä oli terävä ja riitoihin tottunut. — Sinä olet siis Anna. Terve vaan. Minä olen Sari, Mikan sisko. Me tultiin.
— Tultiin, Anna toisti, eikä ymmärtänyt vielä.
— Lopullisesti, Sari lisäsi ja katsoi jostain syystä Mikan suuntaan eikä Annaa. — Mehän sovittiin tästä. Sinun piti kertoa hänelle.
Mika mutisi jotakin epäselvää. Jotakin sen tapaista kuin “minä ajattelin…”
Anna kääntyi hitaasti miestään kohti. Mika tutki lenkkareitaan kuin niissä olisi ollut vastaus kaikkeen.
Sari puolestaan oli jo lähtenyt liikkumaan eteisessä sellaisen ihmisen ottein, joka oli muuttamassa sisään. Hän silmäili nurkkia, kurkisti keittiön oviaukosta sisään ja arvioi paikkoja kuin ne olisivat kuuluneet hänelle.
— Lapset mahtuvat teidän toiseen huoneeseenne, hän ilmoitti käytännöllisesti. — Siellä on sohva, näin sen viimeksi. Minä olen toistaiseksi äidin luona, mutta ymmärrättehän te, hänellä on vain yksiö ja ahdasta on. Teillä taas on perhe, koti ja kaikki kunnossa. Anna, kyllähän sinä tämän ymmärrät.
Se ei ollut kysymys. Se oli päätös, joka oli jo tehty hänen puolestaan.
— Sinun kuuluu elättää minun lapsiani, Sari lisäsi, ja nyt hänen äänensä muuttui suorastaan lujaksi, melkein juhlalliseksi. Aivan kuin hän olisi lukenut ääneen jotakin virallista paperia. — Kun tulit tähän sukuun, sinä vastaat kaikista.
Anna oli hetken vaiti. Sitten toisenkin.
Lopulta hän sanoi:
— Hyvä. Minä ymmärsin.
Sari näytti siltä kuin olisi odottanut huutoa, itkua tai pitkää selittelyä. Mutta Anna ei tehnyt mitään sellaista. Hän vain nyökkäsi.