Mikael pysähtyi eteiseen kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Hänen katseensa siirtyi Annasta äitiin ja takaisin; molempien kasvoilta näki, että riita oli jo ehtinyt roihahtaa kunnolla.
— Mitä täällä oikein tapahtuu? hän kysyi varovasti.
Helena painoi kätensä rintaansa vasten ja sai äänensä värisemään.
— Vaimosi yrittää heittää minut ulos, hän valitti. — Hän ei tahdo auttaa sairasta vanhaa naista.
Anna tuijotti häntä tyrmistyneenä. Hetkessä Helena oli vaihtanut roolinsa määräilevästä valloittajasta avuttomaksi uhriksi, aivan kuin äskeistä ei olisi koskaan tapahtunut.
— Mikael, hän muutti tänne ilman minun lupaani! Anna huudahti. — Minulta ei kysytty mitään!
Mikael väisti hänen katseensa.
— Äiti on sairas, hän sanoi hiljaa. — Hän tarvitsee apua.
— Sairas? Anna vilkaisi anoppiaan, joka juuri taitteli vaatteita ripein, varmoin liikkein. — Minusta hän näyttää varsin hyväkuntoiselta.
— Äidillä on sydänvaivoja, Mikael intti. — Lääkäri sanoi, ettei hänen pitäisi olla yksin.
Silloin Anna ymmärsi. Mikael valehteli. Helena ei ollut koskaan puhunut mistään sydänongelmista. Päinvastoin, hän oli aina kehunut, miten vahva ja terve hän oli muihin ikäisiinsä verrattuna.
— Nyt riittää tuo valehtelu! Anna tiuskaisi. — Hänellä ei ole mitään sairautta, joka oikeuttaisi tämän!
— Anna, rauhoitu, Mikael yritti sanoa sovittelevasti. — Sinä olet nyt liian ankara.
— Ankara? Anna kääntyi hitaasti miestään kohti. — Minäkö tässä olen ankara?
Se oli viimeinen pisara. Kaikki se vähäinenkin kärsivällisyys, jota hän oli yrittänyt pitää kasassa, mureni pois. Nyt hän näki tilanteen kirkkaasti: Mikael oli tehnyt valintansa jo kauan sitten. Hän ei ollut Annan puolella. Hän seisoi äitinsä takana, avoimesti ja ilman häpeää.
Anna suoristi selkänsä. Hänen äänensä muuttui kylmäksi ja kovaksi.
— Mikael, minun rajani on tässä. Valitse. Joko äitisi lähtee tästä asunnosta, tai te lähdette molemmat.
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Helena jäi paikoilleen vaate käsissään. Mikael katsoi vaimoaan kuin ei olisi tunnistanut häntä.
— Et sinä voi vaatia tuollaista, hän kuiskasi.
— Voin. Tämä on minun kotini, Anna vastasi katsomatta pois hänen silmistään. — Valitse: äitisi vai vaimosi.
Mikael painoi päänsä alas. Sekunnit venyivät pitkiksi, melkein sietämättömiksi. Lopulta hän nosti katseensa, mutta ei Annaan. Hän katsoi Helenaa.
— Äiti, pakkaa tavarasi, hän sanoi matalalla äänellä.
Helena päästi loukkaantuneen, terävän henkäyksen. Anna tunsi helpotuksen käyvän lävitseen, mutta se ehti kestää vain hetken.
— Minä lähden myös, Mikael lisäsi äkkiä. — En voi jättää äitiä yksin.
Sanat putosivat Annan päälle kuin lopullinen tuomio. Siinä se oli. Päätös oli tehty. Eikä se ollut hänen hyväkseen.
Tunnin kuluttua asunto oli tyhjä. Anna seisoi olohuoneen keskellä ja katseli ympärilleen. Tavaroita lojui pitkin lattiaa, kaapinovia oli jäänyt auki, ja huonekalut olivat siirtyneet paikoiltaan kuin vieraat ihmiset olisivat myllänneet hänen elämäänsä.
Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Ne eivät tulleet surusta, eivät enää. Ne tulivat järkytyksestä. Siitä, miten itsekkäitä, röyhkeitä ja kiittämättömiä ihmiset saattoivat olla.
Anna meni sohvan luo ja työnsi sen hitaasti takaisin entiselle paikalleen. Sitten hän siirsi nojatuolin. Lopuksi hän nosti ikkunan vieressä olleen pienen pöydän takaisin siihen kohtaan, johon se kuului.
Vähitellen järjestys palasi huoneeseen. Ja järjestyksen mukana tuli rauha. Asunto alkoi taas tuntua kodilta. Hänen kodiltaan. Vain hänen.
Anna istui lempinojatuoliinsa ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Kaikki oli jälleen kohdallaan. Jokainen esine omalla paikallaan. Hiljaisuus ei enää painanut, vaan paransi.
Koti oli taas hänen.