Hetken ajan Anna ei saanut sanaakaan suustaan. Helenan röyhkeys ylitti kaiken senkin, mihin hän oli vuosien varrella ehtinyt tottua.
— Minä en lähde teidän mökillenne, hän sanoi lopulta lujalla äänellä.
— Mitä tarkoitat, ettet lähde? — Helena kurtisti kulmiaan. — Minähän olen jo järjestänyt kaiken valmiiksi.
— Järjestäkää sitten ilman minua, Anna katkaisi. — Minulla on työ.
— Työ, työ… — anoppi huiskaisi kädellään vähättelevästi. — Nuoren vaimon kuuluu auttaa perhettä.
Anna nousi sohvalta. Hänen kärsivällisyytensä oli tullut tiensä päähän. Kaikki ne vuodet, jolloin Helena oli puuttunut heidän elämäänsä, nöyryyttänyt häntä ja käyttäytynyt kuin talon emäntä, olivat kasautuneet yhdeksi raskaaksi painoksi.
— Helena, Anna sanoi hitaasti ja selkeästi. — Pyydän teitä poistumaan asunnostani.
— Mitä sinä oikein sanoit? — anoppi hätkähti.
— Lähtekää ulos, Anna toisti ja astui eteisen suuntaan. — Heti.
Helena nousi verkkaisesti. Hänen silmissään välähti kylmä viha.
— Sinä vielä kadut tätä, hän sihahti ja lähti kohti ovea.
Kun ovi lopulta sulkeutui, Anna jäi nojaamaan sitä vasten. Hänen kätensä tärisivät hermostuksesta, mutta samalla rinnassa tuntui jotakin uutta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän oli puolustanut omaa tilaansa.
Mikael tuli kotiin myöhään. Helena oli ehtinyt kertoa pojalleen tapahtumista oman versionsa. Mies ryntäsi sisään vihaisena, posket punoittaen.
— Miten sinä kehtasit heittää äitini ulos? hän huusi.
— Hän meni liian pitkälle, Anna vastasi rauhallisesti.
— Äiti halusi vain apua!
— Sinun äitisi halusi tehdä minusta palvelijansa.
Sillä hetkellä Mikael asettui ensimmäistä kertaa täysin avoimesti vaimoaan vastaan. Hänen sanansa olivat kovia ja säälimättömiä. Anna ymmärsi lopullisesti, että tässä taistelussa hän oli yksin heitä kahta vastaan.
Viikkoa myöhemmin Anna palasi töistä kotiin ja pysähtyi eteiseen. Olohuoneen puolelta kajasti valo, vaikka hänen olisi pitänyt olla yksin. Jostakin kuului askeleita ja vaatteiden kahinaa.
Helena seisoi makuuhuoneen kaapin edessä ja ripusti sinne omia vaatteitaan. Nurkkaan jätetty matkalaukku kertoi selvästi, ettei kyse ollut lyhyestä vierailusta.
— Mitä täällä tapahtuu? Anna kysyi.
— Muutan teille, anoppi vastasi tyynesti. — Mikael suostui siihen.
Anna käsitti heti, mistä oli kyse. Tämä oli kosto siitä, että hän oli uskaltanut torjua Helenan ja nöyryyttää tätä omassa kodissaan. Anopin häikäilemättömyydellä ei näyttänyt olevan mitään rajaa.
— Helena, poistukaa välittömästi minun asunnostani.
Anoppi ei edes kääntynyt heti. Hän jatkoi vaatteiden ripustamista kuin Annaa ei olisi ollut olemassakaan. Jokainen liike oli tahallisen hidas, suorastaan provosoiva.
— Tämä on nyt minunkin kotini, Helena sanoi lopulta levollisella äänellä. — Mikael antoi luvan.
Veri alkoi takoa Annan ohimoissa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja yritti hillitä raivoaan. Tämä nainen oli tehnyt hänen elämästään vuosien ajan helvettiä, ja nyt hän aikoi vallata myös hänen kotinsa lopullisesti.
— Teillä ei ole mitään oikeutta asua täällä! Anna huusi. — Tämä asunto kuuluu minulle!
— Nyt se kuuluu perheelle, anoppi vastasi ja kääntyi katsomaan häntä. — Ja perheen velvollisuus on pitää huolta vanhemmista ihmisistä.
Helena puhui kuin opettaja, joka selitti yksinkertaista asiaa hidasälyiselle lapselle. Jokaisesta sanasta tihkui ylemmyydentuntoa.
Samassa ulko-ovi pamahti kiinni, ja Mikael astui asuntoon.