— Ne sopivat pöytäliinaan, Anna jatkoi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
— Sopivat tai eivät, mitä väliä sillä on, — Helena hymähti ja väänsi suunsa tyytymättömään vinoon. — Tärkeintä on, että tavarat ovat käytännöllisiä.
Päivä päivältä ilma heidän välillään kiristyi. Anna huomasi kaikkialla pieniä merkkejä siitä, että joku oli käynyt koskemassa hänen tavaroihinsa. Kirjat eivät enää olleet siinä järjestyksessä, johon hän oli ne itse asetellut. Keittiön maustepurkit seisoivat siististi aakkosjärjestyksessä. Kylpyhuoneessa voiteet, pesuaineet ja meikit oli ryhmitelty aivan toisin kuin ennen. Mistä Helena edes löysi aikaa kaikkeen tähän?
Perjantaina Anna menetti lopullisesti malttinsa. Hän palasi töistä väsyneenä ja pysähtyi olohuoneen kynnykselle kuin seinään. Sohva oli työnnetty nurkkaan. Nojatuoli oli käännetty suoraan televisiota kohti. Pieni pöytä oli siirretty ikkunan alle.
— Mikael! — Anna huusi miestään.
— Mitä nyt? — Mikael kysyi ja ilmestyi makuuhuoneen ovelle.
— Äitisi on järjestänyt koko olohuoneen uusiksi!
Mikael vilkaisi ympärilleen, eikä hänen kasvoilleen ilmestynyt pienintäkään hämmästystä.
— Eihän tämä pahalta näytä, — hän sanoi olkiaan kohauttaen. — Äidillä on parempi silmä sisustukselle.
— Tämä on minun kotini! — Anna purskahti. — Millä oikeudella hän tulee tänne siirtelemään meidän huonekalujamme?
— Meidän kotimme, — Mikael korjasi rauhallisesti. — Ja äiti yrittää vain auttaa meitä.
Silloin Anna ymmärsi, mistä oli kyse. Tämä ei ollut enää tavallista tunkeilua, vaan valtataistelu. Helena piirsi rajoja ja näytti, kuka talossa määräsi. Ja Mikael seisoi selvästi äitinsä puolella.
Seuraavana päivänä Anna huomasi, että vara-avaimet olivat kadonneet. Mikael käänsi katseensa pois syyllisen näköisenä.
— Äiti pyysi niitä lainaksi, — hän mutisi. — Hän haluaa välillä käydä laittamassa paikkoja kuntoon.
Anna ei ollut uskoa kuulemaansa. Sen jälkeen alkoivat salaiset vierailut. Hän tuli kotiin ja löysi aina uusia jälkiä. Jääkaappi oli täynnä ruokia, joita hän ei ollut ostanut. Vaatekaapissa hänen tavaransa oli aseteltu uuden, vieraan logiikan mukaan.
— Mikael, äitisi on mennyt aivan liian pitkälle! — Anna sanoi eräänä iltana, kun kärsivällisyys petti.
— Älä puhu äidistä noin, — Mikael vastasi kylmästi. — Hän tekee tämän meidän takiamme.
Anna katsoi miestään eikä tunnistanut häntä. Ihminen, jota hän oli rakastanut, tuntui yhtäkkiä vieraalta. Jokainen päivä toi uuden todisteen siitä, ettei asunto kuulunut enää hänelle.
Helena muuttui yhä rohkeammaksi. Pian hän ei enää tullut vain Annan poissa ollessa, vaan ilmestyi paikalle silloinkin, kun Anna oli kotona. Hän kommentoi kaikkea, puuttui kaikkeen ja käyttäytyi kuin olisi ollut talon emäntä. Anna tunsi, ettei jaksaisi sitä loputtomiin.
— Anna, sinä olet liian itsekäs, — Mikael ilmoitti jälleen yhden riidan jälkeen. — Äiti on oikeassa. Sinä ajattelet vain itseäsi.
Sanat viilsivät kipeästi. Anna tajusi, että Mikael oli tehnyt valintansa. Nyt häntä vastassa ei ollut enää vain Helena, vaan heitä oli kaksi.
Huhtikuussa Helena saapui taas uusien suunnitelmien kanssa. Hän istuutui siihen nojatuoliin, jonka oli itse siirtänyt paikalleen, ja hymyili tyytyväisenä.
— Anna-kulta, nyt meidän on aika puhua mökistä, — anoppi aloitti äänensävyllä, joka ei jättänyt tilaa vastaväitteille.
— Mistä mökistä? — Anna jännittyi.
— Minun mökistäni tietenkin, — Helena suoristi selkänsä. — Mikael lupasi auttaa minua siellä tänä kesänä.
— Hän on töissä, — Anna vastusti heti. — Hänellä ei ole aikaa mihinkään mökkiprojektiin.
— Mikael tulee viikonloppuisin, — Helena selitti kuin asia olisi ollut jo päätetty. — Ja sinä vietät koko kesän minun mökilläni.
Anna jähmettyi hetkeksi paikoilleen.