Töistä kotiin tullessaan Anna löysi anoppinsa levittelemästä omia tavaroitaan hänen asuntoonsa
Anna antoi sormiensa liukua kiiltäväksi pyyhityn pöydän pinnalla. Kodissa kaikki oli juuri sillä paikalla, johon hän oli sen tarkoittanutkin. Kaksio ei ollut hänelle pelkkä asunto, vaan vuosien aikana rakennettu oma maailma, tila, jossa jokaisella yksityiskohdalla oli merkitys.
Ajatukset karkasivat hetkeksi opiskeluaikojen asuntolaan. Silloin hän oli jakanut huoneen kolmen muun tytön kanssa. Ikkunan viereinen sänky oli osunut hänelle arvalla. Anna oli rajannut sen ympärille kirjahyllyillä pienen rauhanpesän, oman hiljaisen nurkkauksensa. Jo silloin hän oli pitänyt tiukasti kiinni siitä, ettei kukaan koskenut hänen tavaroihinsa ilman lupaa.
— Anna, oletko valmis? Mikaelin ääni katkaisi muiston.
— Olen, Mikael, hän vastasi ja suoristi samalla mekkoaan peilin edessä.
Häät olivat olleet kuin kauniista sadusta. Anoppi, Helena, oli käyttäytynyt korostetun kohteliaasti. Hän hymyili, puhui lempeästi ja osasi aina sanoa juuri sen, mitä tilanteessa kuului sanoa.
Myöhemmin Anna kuitenkin pani merkille, miten Helena katseli asuntoa arvioivasti. Naisen katse kulki hitaasti huonekaluista tauluihin ja jäi viipymään yksityiskohtiin, aivan kuin hän olisi jo mielessään järjestänyt kaiken uudelleen.
Avioliiton ensimmäiset kuukaudet sujuivat rauhallisesti. Mikael teki pitkiä työpäiviä, ja Anna uppoutui mielellään rakastamiinsa suunnittelutöihin. Asunto hengitti tasapainoa. Jokaisella esineellä oli oma tarinansa: italialainen maljakko, isoäidin vanha nojatuoli, huolella koottu kirjavalikoima. Yhdessä ne loivat kodin tunnelman, jota Anna vaali.
Helena alkoi poiketa heillä lauantaisin. Aluksi hän soitti aina etukäteen ja varmisti, sopiko tulla. Vähitellen ilmoitukset jäivät pois, ja hän ilmestyi oven taakse ennalta arvaamatta.
— Anna, kultaseni, etkö sinäkin ajattele, että sohva on vähän oudossa kohdassa? hän kysyi kerran ja silmäili olohuonetta päästä päähän.
Anna tunsi hartioidensa jännittyvän, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena.
— Minusta se on hyvä noin, hän sanoi ja tarjosi teetä.
— Höpsis, Helena huiskautti kättään. — Kulmassa se näyttäisi paljon paremmalta.
Puhe siirtyi pian muualle, mutta huomautuksesta jäi ikävä jälkimaku. Anna ymmärsi, että jokin oli alkanut. Anoppi kokeili rajoja ja tunnusteli, kuinka pitkälle voisi mennä.
Seuraavalla käynnillä huomautuksia tuli lisää. Verhot riippuivat väärällä tavalla. Kukat olivat huonoissa paikoissa. Astiat oli järjestetty epäkäytännöllisesti. Jokainen lause oli puettu neuvoksi, mutta Anna kuuli niiden alta vaatimuksen.
— Mikael, sinun äitisi… hän aloitti illalla.
— Äiti yrittää vain auttaa, mies keskeytti nostamatta katsettaan kannettavasta. — Hän on hoitanut kotia vuosikymmeniä.
Anna puristi huulensa yhteen. Hän olisi halunnut selittää, ettei kyse ollut avusta. Sanat eivät kuitenkaan suostuneet tulemaan ulos.
Helena alkoi käydä yhä useammin. Pian hän ei enää tyytynyt neuvomaan, vaan ryhtyi itse toimeen. Hän vaihtoi valokuvakehysten paikkoja lipaston päällä. Hän siirteli koristetyynyjä. Hän kasteli kukat oman järjestyksensä mukaan.
— Anna, ostin teille uusia serviettejä, hän ilmoitti astuessaan keittiöön. — Nuo sinun ovat jo aika tylsiä.
— Minä valitsin ne aivan tarkoituksella, Anna sanoi vastaan.