Mikaelilla ei ollut rahaa lunastaa Annan osuutta. Vasta silloin kävi ilmi, ettei hänen suuresta ja niin usein kehutusta palkastaan ollut todellisuudessa jäänyt mitään jäljelle. Se oli valunut ravintolailtoihin, autoon sekä hänen äitinsä ja Lauran loputtomiin “välttämättömiin menoihin”.
— Siinä tapauksessa asunto myydään, Anna sanoi rauhallisesti, mutta niin varmasti, ettei hänen äänestään löytynyt enää pienintäkään epäröintiä.
Mikael käänsi häneen katseen, jossa oli silkkaa vihaa.
— Sinä olet aina ollut käärme. Osasit vain piilottaa sen hyvin.
Anna hymyili hänelle ensimmäistä kertaa eron jälkeen.
— En. Minä en vain enää ole sinulle käyttökelpoinen.
Asunto saatiin lopulta kaupaksi hyvällä hinnalla. Anna osti itselleen ja Emmalle kaksion samalta alueelta. Antti opiskeli yliopistossa ja asui opiskelija-asuntolassa, mutta hän tiesi silti, että äidin kotiin sai tulla milloin tahansa. Ovi olisi aina auki. Rahaa jäi myös remonttiin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Anna pystyi jopa laittamaan jotain säästöön.
Eron jälkeen Mikael katosi heidän arjestaan lähes kokonaan. Noin viikon kuluttua hän soitti. Ääni oli kireä ja ärtynyt.
— Lähden pohjoiseen. Sain työn, palkka on kaksinkertainen. Muutan sinne asumaan.
— Selvä, Anna vastasi. — Onnea matkaan.
— Lapset…
— Lapset jäävät minun luokseni. Mutta voit käydä katsomassa heitä. Jos haluat.
Hän ei halunnut. Kolmen päivän päästä Mikael lähti. Viikkoa myöhemmin perässä lähtivät hänen äitinsä sekä Laura vastasyntyneen vauvan kanssa. Ennen lähtöään anoppi soitti Annalle.
— Sinä hajotit meidän perheemme! Sinun takiasi poikani joutuu lähtemään keskelle ei-mitään!
— Minun takiani? Anna naurahti hiljaa. — Ei. Teidän takianne hän menetti perheensä. Te kasvatitte hänestä sellaisen: vaativan, itsekkään ihmisen, joka luulee kaiken kuuluvan hänelle. Menkää vain hänen perässään. Eläkää hänen “loistavalla” palkallaan. Mutta tiedätkö, mikä siinä on kiinnostavaa?
— No mikä? anoppi sähähti.
— Se, että pohjoisessa eläminen on todella kallista. Paljon kalliimpaa kuin Helsingissä. Lämmitys ja asumiskulut voivat olla moninkertaiset, ruoka maksaa enemmän, ja puolet vuodesta on pimeää, kylmää ja yksitoikkoista. Toivotan teille vilpittömästi onnea.
Anna lopetti puhelun. Sen jälkeen hän ei enää koskaan vastannut tuon naisen soittoihin.
Puoli vuotta kului.
Anna seisoi uuden asuntonsa ikkunan ääressä ja joi aamukahviaan pienin siemauksin. Ulkona oli kevät — äänekäs, valoisa ja sireenintuoksuinen. Emma valmistautui kouluun ja hyräili itsekseen eteisessä. Antti oli tullut edellisenä iltana viikonlopuksi kotiin ja tuonut mukanaan tyttöystävänsä, lempeäkatseisen ja älykkään yliopisto-opiskelijan.
— Äiti, tässä on Maria, hän oli sanonut vähän ujosti.
Anna katseli, miten hänen poikansa katsoi tyttöä. Siinä katseessa oli kunnioitusta. Huolenpitoa. Tasavertaisuutta. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut opettamaan pojalleen jotain oikein.
Hoitolassa työt sujuivat paremmin kuin Anna oli uskaltanut toivoa. Hän oli ottanut avukseen kaksi harjoittelijaa, nuorta naista ammattiopistosta, jotka halusivat oppia kynsiteknikoiksi. Iltaisin Anna opetti heitä kärsivällisesti. Hän ei opettanut pelkästään ammattia. Hän yritti antaa heille myös uskoa siihen, että omalla työllä voi elättää itsensä. Että kenenkään varassa ei ole pakko elää. Että se on mahdollista.
Edellisenä päivänä oli tapahtunut jotakin kummallista. Anna oli poikennut kirjakauppaan ilman erityistä syytä, vain katselemaan. Hän ei ollut ostanut itselleen kirjaa vuosiin; aina oli ollut jotakin tärkeämpää, kiireellisempää, jonkun muun tarpeita. Hyllyjen välissä hänen katseensa pysähtyi runokokoelmaan. Hän avasi sen sattumanvaraisesta kohdasta ja luki:
“Luulin, että tätä kutsutaan elämäksi. Kävi ilmi, että tätä kutsutaan kestämiseksi.”
Anna jäi seisomaan keskelle kauppaa ja alkoi itkeä. Hiljaa, niin ettei kukaan huomaisi. Sillä nuo rivit kertoivat hänestä. Kaikista niistä vuosista, jotka hän oli elänyt ennen tätä.
Hän osti kirjan, vei sen kotiin ja laski yöpöydälleen.
Illalla Emma kysyi äkkiä:
— Äiti, oletko sinä onnellinen?
Anna jäi miettimään. Onnellinen? Hänellä ei ollut enää miestä. Mutta hänen vierellään ei ollut myöskään ihmistä, joka olisi nöyryyttänyt häntä päivä toisensa jälkeen. Hänellä oli vaatimaton asunto. Mutta hän sai sisustaa sen juuri niin kuin halusi: ripustaa seinille kuvia, joista itse piti, maalata seinät valitsemillaan väreillä, kutsua vieraita silloin kun tahtoi — tai olla kutsumatta ketään. Hänellä ei ollut kallista autoa. Mutta hänellä oli vapaus herätä aamulla ja tietää, että tämä päivä kuului hänelle.
— Tiedätkö, kultaseni, hän sanoi ja sulki Emman syliinsä, — en ole varma, osaanko sanoa olevani onnellinen. Mutta yhden asian tiedän varmasti: minä elän vihdoin. Ihan oikeasti elän.
Emma painautui tiukemmin häntä vasten.
Silloin puhelimeen kilahti viesti Mikaelilta. Ensimmäinen puoleen vuoteen.
“Anna, olin väärässä. Voimmeko puhua?”
Anna katsoi näyttöä hetken. Sitten hän poisti viestin vastaamatta.
Avoimesta ikkunasta virtasi sisään lämmin tuulenvire ja sai verhon liikahtamaan. Alhaalta pihalta kuului lasten naurua ja leikin ääniä. Elämä humisi ympärillä, kulki eteenpäin ja kutsui mukaansa.
Ja Anna ajatteli, miten hyvä oli, että hän oli viimein oppinut sanomaan ei. Se pieni sana oli avannut hänelle kokonaisen maailman. Sellaisen, jossa sai hengittää vapaasti.
Hän joi kahvinsa loppuun ja hymyili. Ei tavan vuoksi. Ei kohteliaisuudesta. Vaan siksi, että hänestä tuntui hyvältä.
Ja se oli todellinen ihme.