— Äitini panisi tämän talon järjestykseen viikossa! Mikael sylkäisi sanat kuin ne olisivat olleet itsestäänselvyys. — Hän kasvattaisi lapset kunnolla, ei niin kuin sinä. Sinä olet päästänyt heidät aivan käsistä! Antti makaa muka päivät yliopistolla tekemättä mitään, ja Emma taas juoksee niiden tyttöjen kanssa ties missä…
— Riittää, Anna sanoi ja nosti kätensä väliin. — Nyt riittää oikeasti.
— Ei todellakaan riitä! Mikael karjaisi niin, että seinät tuntuivat värähtävän. — Huomenna sinä menet pankkiin. Kuulitko? Tai sitten alat pakata tavaroitasi.
Emman huoneen ovi raottui varovasti. Raosta ilmestyivät kalpeat kasvot ja kyynelistä kiiltävät silmät.
— Äiti?
Anna pakotti itsensä rauhalliseksi saman tien.
— Ei ole mitään hätää, kulta. Mene takaisin nukkumaan.
— On hätää! Mikael ärjyi. — Emma, tule tänne! Sinunkin on aika kuulla, millainen äiti sinulla on. Ahne, itsekäs…
— Suu kiinni, heti! Anna astui hänen ja oven väliin. — Lapsia et tähän vedä. Et uskalla.
Emma nyyhkäisi säikähtäneenä ja sulki oven. Hetken kuluttua hänen huoneestaan alkoi kuulua musiikkia, liian kovalla. Tyttö oli kääntänyt äänenvoimakkuuden ylös, ettei kuulisi heidän riitelyään.
Mikael hengitti raskaasti. Anna seisoi häntä vastapäätä ja näki ensimmäistä kertaa vuosiin miehen todelliset kasvot. Ei enää lempeän aviomiehen naamiota, ei teatteria, ei huolehtivan perheenisän roolia. Hänen edessään oli itsekäs ja laskelmoiva ihminen, joka oli tottunut ottamaan kaiken vastaan antamatta itse juuri mitään takaisin.
Anna puhui hitaasti. Jokainen sana lähti hänen suustaan tarkasti ja vakaasti.
— Kuuntele nyt tarkkaan. Minä en mene pankkiin. En ota lainaa. Enkä osta autoa sinun äidillesi.
— Siinä tapauksessa me eroamme! Mikaelin silmissä välähti voitonriemuinen viha. — Ja sinulle ei jää yhtään mitään.
— Sen näemme sitten, Anna vastasi.
Hän kääntyi, meni makuuhuoneeseen, otti kaapista laukun ja alkoi kerätä sinne vaatteitaan.
— Mitä sinä oikein teet? Mikael tuli hänen perässään.
— Sitä, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Lähden pois. Muutamaksi päiväksi. Tarvitsen aikaa ajatella.
— Anna! Hänen äänensä muuttui äkkiä. Siihen ilmestyi jotakin uutta: hämmennystä, ehkä pelkoa. — Oletko sinä tosissasi?
— Täysin.
— Minne sinä muka menet? Eihän sinulla ole ketään.
Anna veti laukun vetoketjun kiinni. Mikael oli siinä mielessä oikeassa. Minne hän menisi? Hänen vanhempansa olivat kuolleet jo vuosia sitten, eikä hänellä ollut läheisiä ystäviä. Sellaisiin ei ollut jäänyt aikaa. Oli ollut vain työ, koti, lapset ja loputon velvollisuuksien ketju. Mutta juuri sillä hetkellä sillä ei ollut merkitystä.
— Kyllä minä jonkin paikan löydän. Hotellikin käy.
— Millä rahalla? Mikael naurahti halveksivasti. — Sillä säälittävällä pikkupalkallasi?
— Omillani, Anna sanoi ja otti puhelimen sekä laukkunsa. — Rahalla, jonka olen ansainnut rehellisesti.
Ovella hän pysähtyi vielä ja kääntyi katsomaan Mikaelia.
— Ja yksi asia vielä. Asunto ei ole pelkästään sinun. Seitsemäntoista vuoden ajan minä olen maksanut asuntolainaa aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Minulla on tositteet jokaisesta tilisiirrosta. Älä siis kuvittele, että voit pelotella minua sillä. Etkä sinä vie lapsia minulta. Sinähän olet töissä aamusta iltaan. Kuka heistä muka huolehtisi? Äitisikö?
Sitten hän lähti.
Porraskäytävä oli hiljainen, ulko-ovi raskas, ja kadulla yö otti hänet vastaan viileänä ja tyynenä. Anna jäi hetkeksi seisomaan talon eteen ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen häntä pelotti oikeasti. Samalla pelon alla oli kuitenkin jotakin muuta: valtava helpotus. Aivan kuin hän olisi laskenut hartioiltaan säkin, joka oli ollut täynnä kiviä.
Avioeroprosessi kesti kolme kuukautta. Mikael yritti saada asunnon kokonaan itselleen ja väitti maksaneensa siitä suurimman osan. Hän toi äitinsäkin todistajaksi. Tämä itki oikeussalissa, vannoi kyyneleet silmissä, ettei Anna ollut koskaan tehnyt kunnolla töitä, vaan istunut vain kotona ja käyttänyt miehensä rahoja.
Mutta Annan asianajaja oli iäkäs nainen, jonka katse oli teräksinen ja jonka olemuksessa oli jotain järkähtämätöntä. Hän laski tuomarin eteen paksun nipun asiakirjoja, jotka oli kerätty huolellisesti kansioista. Seitsemäntoista vuoden tiliotteet. Jokainen asuntolainan lyhennys, maksettuna puoliksi. Taloyhtiömaksut ja muut asumiskulut, jotka Anna oli hoitanut. Kuitit lasten vaatteista, ruoasta ja lääkkeistä. Ne kaikki olivat menneet hänen tililtään. Jopa se onneton, noin kolmensadan euron puku, jossa Mikael oli keikaroinut työpaikallaan, oli maksettu Annan kortilla.
— Arvoisa oikeus, asianajaja sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänensä paino sai salin hiljenemään, — edessänne ei ole nainen, joka olisi elänyt miehensä elätettävänä. Edessänne on ihminen, joka on kantanut perheen taloudellista vastuuta tasavertaisesti puolisonsa kanssa, kasvattanut lapset ja elänyt samalla jatkuvan henkisen painostuksen alla. Nämä asiakirjat osoittavat yksiselitteisesti, että hänellä on täysi oikeus puoleen yhteisesti hankitusta omaisuudesta.
Tuomari, harmaiden kulmakarvojen varjostama iäkäs mies, tutki papereita pitkään. Lopulta hän kohotti katseensa silmälasiensa yli ja katsoi Mikaelia.
— Onko teillä esittää tähän vastaväitteitä? Asiakirjoilla tuettuja?
Mikael vaikeni. Hänen vieressään istuva äiti puristi huulensa kapeaksi viivaksi.
Päätös oli selvä: asunto jaettaisiin puoliksi. Mikael voisi joko maksaa Annalle tämän osuuden, tai asunto myytäisiin ja rahat jaettaisiin tasan.