Ilmassa leijui paahdetun maissin makea tuoksu ja uusien vaatteiden terävä, puhdas haju. Ihmiset kulkivat kiireisin askelin ostoskassit käsissään, nauroivat, pysähtelivät näyteikkunoiden eteen ja jatkoivat taas matkaa. Se kaikki tuntui Annasta vieraalta elämältä. Keveältä, huolettomalta elämältä, sellaiselta, jota hänellä ei ollut ollut enää aikoihin. Ei hyvin, hyvin pitkään aikaan.
Hän nousi kolmannen kerroksen kahvilaan, tilasi cappuccinon ja valitsi pöydän ikkunan vierestä. Ulkona iltakaupunki välkkyi valoissaan, kuin joku olisi ripotellut mustalle lasille kimaltelevia siruja. Anna kietoi sormensa pahvimukin ympärille, mutta ei juonut heti. Silloin puhelimen näyttö syttyi jälleen.
Tällä kertaa viestin oli lähettänyt hänen anoppinsa.
“Anna-kulta, Mikael kertoi kaiken. Miksi käyttäydyt noin lapsellisesti? Mehän olemme perhe. Laura tarvitsee autoa oikeasti, vauva syntyy aivan pian…”
Vauva.
Anna tuijotti sanaa niin kauan, että kirjaimet alkoivat sumentua. Hänellä oli kaksi lasta, mutta kukaan ei ollut koskaan puhunut heistä tuolla tavalla. Ei hellästi, ei erityisesti, ei kuin he olisivat olleet koko suvun yhteinen ilo. Hänen lapsensa olivat aina olleet hänen vastuullaan. Hänen valvotut yönsä. Hänen rahansa tukiopetukseen, harrastuksiin, koulutarvikkeisiin, kaikkiin niihin menoihin, jotka tulivat aina väärään aikaan.
Kahvi ehti jäähtyä hänen käsissään. Vähitellen hänen mielessään alkoi hahmottua outo, kirkas ajatus: seitsemäntoista vuoden ajan hän oli tehnyt kaiken “oikein”. Hän oli tehnyt töitä, niellyt loukkauksia, auttanut, vaiennut, joustanut. Ja mitä hän oli saanut vastalahjaksi? Käskyn ottaa laina ja ostaa auto ihmisille, jotka eivät olleet koskaan vaivautuneet sanomaan hänelle edes kunnollista kiitosta.
— Voi anteeksi! joku huudahti.
Ohikulkija oli tönäissyt hänen laukkuaan, ja se putosi lattialle. Anna kumartui nostamaan sen, hymyili automaattisesti nuorelle naiselle ja nyökkäsi, ettei mitään ollut tapahtunut.
Samassa hän pysähtyi.
Milloin hän oli viimeksi hymyillyt niin, että se oli tullut sisältä eikä pelkästä tottumuksesta?
Kun Anna lopulta pääsi kotiin, kello oli jo yli kymmenen. Hän työnsi avaimen lukkoon mahdollisimman hiljaa, mutta Mikael kuuli sen silti. Mies istui olohuoneessa. Televisio oli päällä, kuvaruudulla liikkui ihmisiä ja valoja, mutta Mikael ei katsonut ohjelmaa. Hän odotti.
— Sinä tulit, hän sanoi ja nousi.
Jo hänen äänestään Anna ymmärsi, että tästä tulisi pahempaa kuin aamulla.
— Mikael, olen aivan poikki. Puhutaan huomenna, jooko…
— Huomenna? Mikael astui häntä kohti. Hänen kasvonsa punoittivat ja katse paloi vihaisena. — Sinä teit minusta naurettavan äitini silmissä! Hän soitti minulle itkien. Sanoi, että olit puhunut hänelle törkeästi!
— En ole puhunut hänen kanssaan tänään lainkaan, Anna vastasi ja riisui kenkänsä. Hän asetti ne huolellisesti seinän viereen. Jalkoja jomotti kävelyn jälkeen.
— Älä valehtele! Sinä katkaisit hänen puhelunsa! Äiti yritti keskustella kanssasi asiallisesti, ja sinä…
— Mikael, ole kiltti. Riittää jo. Me olemme molemmat väsyneitä ja hermostuneita. Aamulla voidaan—
— Ei! hän karjaisi ja iski nyrkkinsä sohvan selkänojaan. — Me puhumme nyt! Sinä haet lainan ja ostat sen auton. Menikö perille?
Anna hengitti hitaasti ulos. Hän katsoi miestä edessään: lastensa isää, ihmistä, jonka kanssa oli elänyt melkein kaksikymmentä vuotta. Ja yhtäkkiä tuo ihminen näytti vieraalta. Täysin tuntemattomalta.
— En ota lainaa, hän sanoi hiljaa.
— Mitä tarkoitat, ettet ota? Mikaelin kasvot tummenivat entisestään. — Oletko menettänyt järkesi kokonaan? Kuulitko, mitä sanoin?
— Kuulin. Mutta en silti ota lainaa. Minulla on jo asuntolaina, ja maksan Antin opiskelukuluja. En pysty kantamaan enää yhtä velkaa.
— Pystyt kyllä! Mikael tuli aivan hänen eteensä, niin lähelle että hänen varjonsa peitti Annan. — Teet enemmän töitä. Otat lisävuoroja. Minun äitini on koko ikänsä—
— Sinun äitisi, sinun äitisi! Anna korotti ääntään niin äkkiä, että Mikael vaikeni hetkeksi. — Entä minä? Mikä minä olen? Enkö minä ole ihminen ollenkaan? Teen kuusikymmentä tuntia viikossa töitä! Selkää särkee iltaisin niin, etten meinaa päästä suoraksi! Lapset näkevät minua hädin tuskin, koska minä olen koko ajan tienaamassa rahaa. Ja mitä varten? Sinun äitiäsi, sinun siskoasi ja sinun vaatimuksiasi vartenko?
— Turpa kiinni! Mikael huusi. — Et puhu minulle tuolla tavalla! Sinä olet minun vaimoni! Se on sinun velvollisuutesi!
— Velvollisuuteni? Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kärähti lopullisesti. Kuin ohut johto, joka oli pitänyt heidän avioliittoaan kasassa, olisi sulanut poikki. — Onko minun velvollisuuteni kestää huonoa kohtelua? Elättää sinun sukulaisiasi? Vaieta aina?
— Kyllä! Mikael tarttui häntä olkapäistä ja ravisti. — Kyllä, se on velvollisuutesi! Koska olet minun vaimoni! Me olemme perhe!
Anna riuhtaisi itsensä irti. Sydän hakkasi niin kovaa, että syke tuntui ohimoissa asti.
— Älä koske minuun.
— Tai mitä? Mikaelin ääneen ilmestyi sävy, jota Anna ei ollut ennen kuullut näin selvänä. Se oli uhkaus, avoin ja todellinen. — Mitä sinä teet? Anna, minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Sanon tämän viimeisen kerran: huomenna menet pankkiin, otat lainan ja ostat äidilleni sen auton. Jos et tee niin, minä haen avioeroa.
Sana jäi heidän väliinsä raskaana ja kylmänä.
— Mitä sinä sanoit? Anna kuiskasi, sillä hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein.
— Kuulit kyllä. Mikael risti käsivartensa rinnalleen. — Eroan sinusta. Asunto on minun, minun nimissäni. Lapset jäävät minun luokseni. Sinä saat mennä minne haluat. Vaikka sinne rakkaalle työpaikallesi. Voit nukkua siellä.
— Sinä olet seonnut, Anna sanoi hiljaa.
— Ei, sinä olet se, joka on seonnut! Mikael astui jälleen lähemmäs. — Luuletko sinä, että olet korvaamaton? Että me emme pärjäisi ilman sinua?