— Äitini saisi tämän talon järjestykseen viikossa! Mikael jatkoi, ääni kiristyen yhä pahemmaksi. — Hän kasvattaisi lapset kunnolla, eikä niin kuin sinä. Olet hemmotellut heidät pilalle! Antti vain makaa muka yliopistolla kaiket päivät, ja Laura pyörii niiden tyttöjen kanssa…
— Nyt riittää, Anna sanoi ja nosti kätensä hänen eteensä. — Tämä todella riittää.
— Ei muuten riitä! Mikael karjaisi jo täyttä kurkkua. — Huomenna sinä menet pankkiin. Kuulitko? Tai sitten alat pakata tavaroitasi!
Lauran huoneen ovi raottui hiljaa. Aukkoon ilmestyivät kalpeat kasvot ja kyynelistä kiiltävät silmät.
— Äiti?
Anna kokosi itsensä silmänräpäyksessä.
— Ei hätää, rakas. Mene vain takaisin nukkumaan.
— Täällä ei ole mikään kunnossa! Mikael huusi. — Laura, tule tänne! Saat kuulla, millainen äiti sinulla oikein on. Ahne, itsekäs…
— Suu kiinni heti! Anna astui tyttärensä ja Mikaelin väliin. — Et uskalla vetää lapsia tähän mukaan. Et heidän kuultensa!
Laura nyyhkäisi, vetäytyi takaisin huoneeseensa ja sulki oven. Hetken kuluttua sieltä alkoi kuulua musiikkia, kovempaa kuin tavallisesti. Tyttö oli selvästi vääntänyt äänenvoimakkuuden täysille, ettei joutuisi kuuntelemaan heidän riitaansa.
Mikael hengitti raskaasti. Anna seisoi häntä vastapäätä ja näki ensimmäistä kertaa vuosiin miehensä sellaisena kuin tämä todella oli. Ilman naamioita. Ilman huolehtivan aviomiehen roolia. Hänen edessään oli itsekäs, toisia ohjailemaan tottunut ihminen, joka oli aina ottanut kaiken vastaan mutta antanut itse mahdollisimman vähän.
— Kuuntele nyt tarkkaan, Anna sanoi hitaasti ja lausui jokaisen sanan erikseen. — Minä en mene pankkiin. En ota lainaa. Enkä osta äidillesi autoa.
— Sitten me eroamme! Mikaelin silmissä välähti voitonriemuinen, vihainen kiilto. — Ja sinulle ei jää yhtään mitään.
— Sen me vielä näemme.
Anna meni makuuhuoneeseen, otti kaapista matkakassin ja alkoi kerätä siihen vaatteita.
— Mitä sinä teet? Mikael tuli hänen perässään.
— Sitä, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Lähden pois. Muutamaksi päiväksi. Tarvitsen aikaa ajatella.
— Anna! hänen ääneensä ilmestyi jotakin uutta. Epävarmuutta? Pelkoa? — Oletko sinä tosissasi?
— Täysin.
— Minne sinä muka menet? Eihän sinulla ole ketään.
Anna veti kassin vetoketjun kiinni. Siinä Mikael oli oikeassa. Minne hän menisi? Vanhemmat olivat kuolleet jo vuosia sitten, eikä läheisiä ystäviä ollut ehtinyt jäädä elämään. Aina oli ollut vain työ, koti, lapset ja loputon vastuu. Mutta juuri nyt sillä ei ollut merkitystä.
— Kyllä minä paikan löydän. Hotelli käy aivan hyvin.
— Millä rahalla? Mikael ivasi. — Sillä pikkupalkallasiko?
— Omillani, Anna vastasi, nappasi puhelimensa ja nosti kassin olalleen. — Niillä rahoilla, jotka olen itse rehellisesti ansainnut.
Oviaukossa hän pysähtyi vielä ja kääntyi katsomaan Mikaelia.
— Ja vielä yksi asia. Asunto ei ole pelkästään sinun. Seitsemäntoista vuoden ajan minä olen maksanut asuntolainaa yhtä lailla kuin sinäkin. Minulla on kuitit jokaisesta maksusta. Älä siis kuvittele voivasi uhkailla minua. Etkä sinä vie lapsiakaan minulta. Olet töissä aamusta iltaan — kuka heistä muka huolehtisi? Äitisikö?
Sitten hän lähti. Rappukäytävä, ulko-ovi, katu. Yökylmä kaupunki otti hänet vastaan hiljaisena ja viileänä. Anna pysähtyi jalkakäytävälle ja veti syvään henkeä.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan häntä pelotti oikeasti. Mutta pelon rinnalla oli jotakin muutakin: helpotus. Hänen olonsa keveni niin äkisti, aivan kuin hartioilta olisi pudonnut valtava kivillä täytetty säkki.
Avioeroprosessi kesti kolme kuukautta. Mikael yritti saada asunnon kokonaan itselleen ja väitti maksaneensa siitä suurimman osan. Hän toi oikeuteen jopa äitinsä todistamaan. Nainen itki, vakuutteli ja vannoi, ettei Anna ollut muka koskaan tehnyt kunnolla töitä, vaan istunut kotona ja elänyt miehensä rahoilla.
Annan asianajaja oli kuitenkin iäkäs nainen, jonka katse oli teräksinen ja olemus järkähtämätön. Hän laski tuomarin eteen paksuista kansioista kootun nipun papereita: seitsemäntoista vuoden tiliotteet. Jokainen asuntolainan erä, maksettuna puoliksi. Kaikki taloyhtiö- ja käyttömaksut, jotka Anna oli hoitanut. Lasten vaatteiden, ruokaostosten ja lääkkeiden kuitit, lähes kaikki hänen maksamiaan. Mukana oli jopa se onneton kolmensadan euron puku, jossa Mikael oli keimaillut työpaikallaan ja joka sekin oli ostettu Annan kortilla.
— Arvoisa oikeus, asianajaja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti, — edessänne ei ole aviomiehensä elätettävänä ollut kotirouva. Edessänne on nainen, joka on osallistunut perheen elättämiseen yhtä suurella osuudella kuin miehensä, kasvattanut lapset ja elänyt samalla jatkuvan henkisen painostuksen alla. Asiakirjat osoittavat kiistatta, että hänellä on täysi oikeus puoleen yhdessä hankitusta omaisuudesta.
Tuomari, harmaiden kulmakarvojen alta tarkasti katsova vanhempi mies, selasi papereita pitkään. Lopulta hän kohotti katseensa silmälasiensa yli Mikaeliin.
— Onko teillä esittää tähän vastaväitteitä? Sellaisia, jotka voidaan todistaa asiakirjoin?
Mikael vaikeni. Hänen vieressään istuva äiti puristi huulensa ohueksi viivaksi.
Ratkaisu oli selvä: asunto jaettaisiin puoliksi. Mikaelin olisi joko lunastettava Annan osuus tai asunto pantaisiin myyntiin.