Mikaelilla ei ollut mitään mahdollisuutta maksaa osuutta. Pian kävi ilmi, ettei hänellä todellisuudessa ollut säästöjä lainkaan. Hänen paljon puhuttu, muka valtavan suuri palkkansa oli valunut ravintoloihin, autoon sekä äidin ja Marian loputtomiin ”välttämättömiin menoihin”.
— Siinä tapauksessa asunto myydään, Anna sanoi tyynesti, mutta niin lujasti, ettei lauseeseen jäänyt tilaa väittelylle.
Mikael käänsi katseensa häneen. Siinä oli pelkkää vihaa.
— Sinä olet aina ollut käärme. Osasit vain peittää sen hyvin.
Anna hymyili hänelle ensimmäistä kertaa eron jälkeen.
— En. Minä en vain ole enää sinulle kätevä.
Asunto meni kaupaksi yllättävän hyvällä hinnalla. Anna osti itselleen kaksion samalta alueelta, tarpeeksi kodikkaan hänelle ja Lauralle. Antti opiskeli yliopistossa ja asui opiskelija-asunnossa, mutta hän tiesi, että äidin kotiin sai aina tulla. Ovi olisi auki, milloin tahansa. Rahaa jäi myös remonttiin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Anna pystyi jopa laittamaan jotakin sivuun.
Avioeron jälkeen Mikael hävisi heidän arjestaan melkein kokonaan. Viikon kuluttua hän soitti Annalle. Ääni oli kireä ja ärtynyt.
— Lähden pohjoiseen. Sain työpaikan. Palkka on kaksinkertainen. Jään sinne asumaan.
— Hyvä on, Anna vastasi. — Onnea matkaan.
— Entä lapset…
— Lapset jäävät minun luokseni. Sinä saat tavata heitä, jos haluat.
Mutta Mikael ei halunnut. Kolmen päivän päästä hän oli jo lähtenyt. Viikkoa myöhemmin hänen äitinsä ja Maria seurasivat perässä vastasyntyneen vauvan kanssa. Ennen lähtöään anoppi vielä soitti Annalle.
— Sinä hajotit meidän perheemme! Sinun takiasi poikani joutuu lähtemään jonnekin maailman ääriin!
— Minun takiani? Anna hymähti hiljaa. — Hän menetti perheensä teidän takianne. Te kasvatitte hänestä tuollaisen: vaativan, itsekkään ja muita hyväksikäyttävän ihmisen. Menkää vain hänen perässään. Eläkää nyt siitä hänen ”loistavasta” palkastaan. Mutta tiedätkö, mikä siinä on kiinnostavaa?
— Mikä? anoppi sihahti.
— Pohjoisessa eläminen on todella kallista. Paljon kalliimpaa kuin Turussa. Lämmitys, asuminen, ruoka — kaikki maksaa moninkertaisesti. Ja talvi on pitkä, pimeä, kylmä ja puuduttavan hiljainen. Onnea teille.
Anna katkaisi puhelun. Sen jälkeen hän ei enää koskaan vastannut tuon naisen soittoihin.
Puoli vuotta kului.
Eräänä aamuna Anna seisoi uuden asuntonsa ikkunan ääressä ja joi kahviaan pienin siemauksin. Ulkona oli kevät — kirkas, äänekäs ja syreenintuoksuinen. Laura valmistautui kouluun ja hyräili itsekseen eteisessä. Antti oli tullut edellisenä iltana viikonlopuksi kotiin ja tuonut mukanaan tyttöystävänsä, lempeäkatseisen ja fiksun oloisen opiskelijatytön.
— Äiti, tässä on Sofia, Antti oli sanonut.
Anna oli katsellut poikaansa ja sitä, miten tämä katsoi tyttöä. Katseessa oli kunnioitusta. Huolenpitoa. Tasavertaisuutta. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut opettamaan pojalleen jotakin tärkeää.
Kauneushoitolassa työt sujuivat hyvin. Anna oli ottanut oppiin kaksi nuorta naista ammattikoulusta. He halusivat oppia kynsiteknikoiksi, ja Anna opetti heitä iltaisin kärsivällisesti, kädestä pitäen. Hän ei antanut heille pelkästään ammattitaitoa. Hän yritti antaa myös uskoa siihen, että omalla työllä voi pärjätä. Että kenenkään varaan ei ole pakko rakentaa elämäänsä. Että se on mahdollista.
Edellisenä päivänä oli tapahtunut jotakin outoa. Anna oli poikennut kirjakauppaan ilman varsinaista syytä, vain katsellakseen. Hän ei ollut ostanut itselleen kirjaa aikoihin; aina oli ollut jotakin tärkeämpää, jokin muu meno, jonkun toisen tarve. Hyllyssä hänen katseensa osui runokokoelmaan. Hän avasi sen sattumanvaraisesta kohdasta ja luki:
”Luulin, että sitä sanotaan elämäksi. Kävi ilmi, että sitä kutsutaan kestämiseksi.”
Anna jäi seisomaan keskelle myymälää ja alkoi itkeä. Hiljaa, niin ettei kukaan huomaisi. Sillä nuo rivit olivat hänestä. Kaikesta siitä, mitä hänen elämänsä oli ollut siihen asti.
Hän osti kirjan, vei sen kotiin ja laski yöpöydälleen.
Illalla Laura kysyi:
— Äiti, oletko sinä onnellinen?
Anna jäi miettimään. Onnellinen? Hänellä ei ollut enää miestä. Mutta hänen vierellään ei myöskään ollut ihmistä, joka nöyryytti häntä päivästä toiseen. Hänellä oli pieni, vaatimaton koti. Mutta hän sai sisustaa sen niin kuin tahtoi: ripustaa seinille juuri sellaiset kuvat kuin itse halusi, maalata huoneet valitsemillaan väreillä, kutsua vieraita silloin kun huvitti — tai olla kutsumatta ketään. Hänellä ei ollut kallista autoa. Mutta hänellä oli vapaus herätä aamulla tietäen, että tämä päivä kuului hänelle.
— Tiedätkö, rakas, Anna sanoi ja veti Lauran syliinsä. — En ole varma, osaanko sanoa, olenko onnellinen. Mutta yhden asian tiedän varmasti: minä elän vihdoin. Oikeasti elän.
Laura painautui tiukemmin häntä vasten.
Silloin puhelimeen kilahti viesti Mikaelilta. Ensimmäinen puoleen vuoteen.
”Anna, olin väärässä. Voidaanko puhua?”
Anna katsoi näyttöä hetken. Sitten hän poisti viestin vastaamatta.
Ikkunasta lehahti sisään lämmin tuulenvire ja sai verhon liikahtamaan. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä ja naurua. Elämä humisi ympärillä, jatkoi kulkuaan ja kutsui mukaansa.
Ja Anna ajatteli, kuinka hyvä oli, että hän oli viimein oppinut sanomaan ei. Se pieni sana oli avannut hänelle kokonaisen maailman. Sellaisen, jossa sai hengittää vapaasti.
Hän joi kahvinsa loppuun ja hymyili. Ei tavan vuoksi, ei kohteliaisuudesta, vaan siksi, että se tuntui hyvältä.
Ja juuri se oli todellinen ihme.