Makeaan tuoksuun sekoittui uusien vaatteiden haju. Ihmisiä kulki kiireisin askelin ostoskassit käsissään, joku nauroi, joku sovitti takkia näyteikkunan edessä. Se oli kuin vieras todellisuus. Kevyt, huoleton ja kirkas — sellainen, jollaiseksi Annan oma elämä ei ollut tuntunut enää pitkiin aikoihin. Ei todella pitkään aikaan.
Hän nousi liukuportaita kolmanteen kerrokseen, osti cappuccinon ja etsi paikan ikkunan läheltä. Lasin takana iltakaupunki välkehti valoissa. Hetken hän vain istui, molemmat kädet lämpimän pahvimukin ympärillä.
Sitten puhelimen näyttö syttyi taas. Tällä kertaa viesti tuli anopilta.
“Anna-kulta, Mikael kertoi kaiken. Miksi käyttäydyt noin lapsellisesti? Mehän olemme perhe. Maria tarvitsee oikeasti auton, ja vauvelikin syntyy pian…”
Vauveli.
Anna tuijotti sanaa niin kauan, että kirjaimet alkoivat hajota hänen silmissään. Hänellä oli kaksi lasta, mutta kukaan ei ollut koskaan puhunut heistä sillä tavalla. He eivät olleet olleet kenenkään “vauveleita”, joiden ympärille muut olisivat kerääntyneet huokailemaan ja auttamaan. He olivat olleet Annan vastuu. Annan valvotut yöt. Annan rahat tukiopetukseen, harrastuksiin, kenkiin, reppuihin ja kaikkeen siihen, mikä aina tuli eteen väärällä hetkellä.
Kahvi ehti jäähtyä hänen huomaamattaan.
Päässä alkoi hiljalleen muodostua outo, terävä ajatus. Seitsemäntoista vuotta hän oli tehnyt kaiken niin kuin piti. Käynyt töissä, niellyt loukkaukset, auttanut, joustanut, vaiennut. Ja mitä hän oli saanut vastineeksi? Käskyn ottaa lainaa ihmisille, jotka eivät olleet koskaan edes kunnolla kiittäneet.
— Voi, anteeksi! joku huudahti.
Ohikulkija tönäisi vahingossa hänen laukkuaan, ja se putosi lattialle. Anna kumartui nostamaan sen, hymyili nuorelle naiselle automaattisesti ja vakuutti, ettei mitään ollut sattunut.
Vasta sitten hän pysähtyi miettimään, milloin oli viimeksi hymyillyt siksi, että häntä oli oikeasti hymyilyttänyt. Ei tavan vuoksi. Ei rauhoittaakseen jotakuta. Ei peittääkseen väsymyksensä.
Kun hän pääsi kotiin, kello oli jo yli kymmenen. Avain kääntyi lukossa varovasti, lähes äänettömästi, mutta Mikael kuuli sen silti. Hän istui olohuoneessa. Televisio oli päällä, mutta katse ei ollut ruudussa. Hän oli odottanut.
— Sinä tulit, Mikael sanoi ja nousi seisomaan.
Anna tiesi heti, ettei tästä tulisi helpompaa kuin aamulla. Päinvastoin.
— Mikael, olen aivan loppu. Puhutaan tästä huomenna.
— Huomenna? Mikael astui häntä kohti. Hänen kasvonsa punoittivat, ja silmissä paloi kiukku. — Sinä teit minusta naurettavan äitini silmissä! Hän soitti minulle itkien. Sanoi, että olit puhunut hänelle törkeästi.
— En ole puhunut hänen kanssaan tänään ollenkaan, Anna vastasi ja riisui kenkänsä. Hän asetti ne siististi seinän viereen, vaikka jalkoja särki kävelemisen jäljiltä.
— Älä valehtele. Sinä katkaisit hänen puhelunsa. Äiti yritti keskustella kanssasi asiallisesti, ja sinä…
— Mikael, ole kiltti. Riittää jo. Me olemme molemmat väsyneitä ja hermostuneita. Aamulla voidaan—
— Ei! Mikael löi nyrkillä sohvan selkänojaa. — Me puhumme nyt. Sinä menet pankkiin, otat lainan ja ostat sen auton. Ymmärsitkö?
Anna hengitti hitaasti ulos. Hän katsoi miestä edessään — lastensa isää, ihmistä, jonka kanssa oli elänyt melkein kaksikymmentä vuotta. Ja yhtäkkiä hän ei tunnistanut tätä. Ei lainkaan.
— En ota lainaa, hän sanoi matalalla äänellä.
— Mitä tarkoitat, ettet ota? Mikaelin kasvot tummuivat entisestään. — Oletko menettänyt järkesi? Kuulit kyllä, mitä sanoin.
— Kuulin. Mutta en aio ottaa uutta lainaa. Minulla on jo asuntolaina, ja maksan myös Antin opiskelukuluja. En pysty kantamaan enää yhtä velkaa.
— Pystyt kyllä. Hän tuli aivan lähelle ja jäi seisomaan Annan ylle kuin seinä. — Teet enemmän töitä. Otat lisävuoroja. Minun äitini on koko elämänsä—
— Sinun äitisi, sinun äitisi! Anna korotti äänensä niin äkisti, että Mikael vaikeni hetkeksi. — Entä minä? Olenko minä edes ihminen sinun mielestäsi? Teen kuusikymmentä tuntia viikossa töitä. Selkää särkee iltaisin niin, etten saa itseäni suoraksi. Omat lapseni näkevät minua tuskin ollenkaan, koska olen jatkuvasti ansaitsemassa rahaa. Ja mihin? Sinun äidillesi, sinun siskollesi, sinun vaatimuksiisi?
— Turpa kiinni! Mikael karjaisi. — Et puhu minulle noin. Sinä olet minun vaimoni. Sinulla on velvollisuuksia.
— Velvollisuuksia? Anna tunsi, miten jokin hänen sisällään paloi lopullisesti poikki. Se ohut lanka, joka oli pitänyt avioliiton kasassa, suli kuin sulake. — Onko minun velvollisuuteni kestää nöyryytystä? Elättää sinun sukulaisiasi? Olla hiljaa?
— On! Mikael tarttui häntä olkapäistä ja ravisti. — Kyllä on! Koska sinä olet vaimoni. Me olemme perhe.
Anna riuhtaisi itsensä irti. Sydän hakkasi niin rajusti, että lyönnit tuntuivat ohimoissa asti.
— Älä koske minuun.
— Tai mitä? Mikaelin ääneen ilmestyi jotakin uutta. Ei enää pelkkää suuttumusta, vaan avoin, kylmä uhka. — Mitä sinä muka teet? Anna, minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Sanon tämän viimeisen kerran: huomenna menet pankkiin, otat lainan ja ostat äidilleni auton. Jos et tee niin, minä haen avioeroa.
Sana jäi heidän väliinsä painavana ja lopullisena.
— Mitä sinä sanoit? Anna kuiskasi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein.
— Kuulit aivan hyvin. Mikael risti kätensä rinnalleen. — Minä eroan sinusta. Asunto on minun, se on minun nimissäni. Lapset jäävät minulle. Sinä voit lähteä minne huvittaa. Vaikka sinne rakkaalle työpaikallesi. Nuku siellä.
— Sinä olet seonnut, Anna sanoi hiljaa.
— En, vaan sinä olet seonnut! Mikael astui jälleen lähemmäs. — Kuvitteletko olevasi korvaamaton? Luuletko, ettemme pärjäisi ilman sinua?