Äitini saisi tämän kodin viikossa ruotuun! Hän kasvattaisi lapset kunnolla, toisin kuin sinä. Sinähän olet päästänyt heidät täysin käsistä. Antti vain laahustaa päivät pitkät siellä yliopistollaan, ja Aino taas pyörii niiden tyttöjen kanssa…
— Riittää, Anna sanoi ja kohotti kätensä eteensä. — Nyt riittää.
— Ei todellakaan riitä! Mikael karjui jo täyttä kurkkua. — Huomenna menet pankkiin. Ymmärsitkö? Tai sitten keräät tavarasi ja häivyt.
Ainon huoneen ovi raottui hiljaa. Kapeasta aukosta näkyivät tytön kalpeat kasvot ja kyynelistä kiiltävät silmät.
— Äiti?
Anna pakotti itsensä heti rauhalliseksi.
— Ei mitään hätää, rakas. Mene takaisin nukkumaan.
— Tässä nimenomaan on hätä! Mikael huusi. — Aino, tule tänne! Saat sinäkin kuulla, millainen äiti sinulla on. Ahne, itsekäs…
— Suu kiinni heti! Anna astui hänen eteensä kuin suojamuuriksi. — Et vedä lapsia tähän mukaan. Et uskalla.
Aino purskahti itkuun ja sulki oven. Hetken päästä hänen huoneestaan alkoi kuulua musiikkia, kovempaa kuin tavallisesti. Tyttö oli lisännyt äänenvoimakkuutta, ettei joutuisi kuuntelemaan heitä.
Mikael hengitti raskaasti, melkein puuskuttaen. Anna seisoi vastapäätä ja katsoi häntä pitkään. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän näki miehensä sellaisena kuin tämä todella oli, ilman kohteliaita eleitä, ilman rakastavan puolison roolia. Hänen edessään oli itsekeskeinen ihminen, joka oli oppinut ottamaan kaiken vastaan mutta antamaan itse mahdollisimman vähän. Mies, joka oli tottunut ohjailemaan muita ja kutsumaan sitä perheeksi.
— Kuuntele nyt tarkkaan, Anna sanoi hitaasti ja lausui jokaisen sanan selvästi. — Minä en mene pankkiin. En ota lainaa. Enkä osta autoa sinun äidillesi.
— Sitten me eroamme! Mikaelin silmissä välähti voitonriemuinen raivo. — Ja sinulle ei jää yhtään mitään.
— Se nähdään, Anna vastasi.
Hän kääntyi, meni makuuhuoneeseen, otti kaapista matkakassin ja alkoi pakata.
— Mitä sinä luulet tekeväsi? Mikael seurasi häntä kynnykselle.
— Sitä, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Lähden pois. Muutamaksi päiväksi. Tarvitsen aikaa ajatella.
— Anna! hänen äänensä muuttui äkkiä. Siinä kuului jotakin uutta, ehkä hämmennystä, ehkä pelkoa. — Et sinä voi olla tosissasi.
— Olen täysin tosissani.
— Minne muka menet? Sinullahan ei ole ketään.
Anna veti vetoketjun kiinni. Se oli totta. Hänen vanhempansa olivat kuolleet jo vuosia sitten, eikä läheisiä ystäviä ollut. Ei siksi, ettei hän olisi halunnut, vaan siksi, ettei hänellä ollut koskaan ollut aikaa. Aina oli ollut työ, koti, lapset, laskut, Mikaelin aikataulut. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä.
— Kyllä minä jonkin paikan löydän. Vaikka hotellin.
— Millä rahalla? Mikael kysyi pilkallisesti. — Sillä naurettavalla palkallasi?
— Omillani, Anna sanoi ja otti puhelimensa sekä kassin. — Rahalla, jonka olen ansainnut rehellisesti.
Ovelta hän pysähtyi vielä hetkeksi ja kääntyi.
— Ja vielä yksi asia, Mikael. Tämä asunto ei ole pelkästään sinun. Seitsemäntoista vuoden ajan olen maksanut asuntolainaa aivan yhtä lailla kuin sinä. Jokaisesta siirrosta on tosite. Älä siis yritä pelotella minua. Etkä sinä vie lapsia minnekään. Sinä olet töissä aamusta iltaan. Kuka heistä muka huolehtisi? Äitisikö?
Sitten hän lähti. Ensin rappukäytävään, sitten alaovesta ulos ja lopulta kadulle. Yökaupunki otti hänet vastaan viileänä ja hiljaisena. Anna pysähtyi hetkeksi jalkakäytävälle ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
Pitkään aikaan hän ei ollut pelännyt niin paljon. Mutta pelon rinnalla kulki jotakin muuta, odottamatonta ja kirkasta. Helpotus. Aivan kuin hänen hartioiltaan olisi pudonnut valtava säkki kiviä.
Avioeroprosessi kesti kolme kuukautta. Mikael yritti saada asunnon kokonaan itselleen ja väitti maksaneensa siitä suurimman osan. Hän toi jopa äitinsä todistajaksi. Tämä itki oikeussalissa, vannoi ja vakuutti, ettei Anna ollut muka tehnyt työtä lainkaan, vaan istunut vain kotona ja tuhlannut miehensä rahoja.
Mutta Annan asianajaja oli iäkäs nainen, jonka katse oli teräksinen ja olemus järkähtämätön. Hän nosti esiin kansioista kootun asiakirjapinon ja laski sen tuomarin eteen. Siinä olivat tiliotteet seitsemäntoista vuoden ajalta. Jokainen asuntolainan maksuerä, täsmälleen puoliksi jaettuna. Siinä olivat myös kaikki talouden laskut, jotka Anna oli hoitanut. Mukana olivat kuitit lasten vaatteista, ruoasta ja lääkkeistä. Kaikki hänen maksamiaan. Jopa se onneton kolmensadan euron puku, jossa Mikael oli esitellyt itseään työpaikallaan, oli ostettu Annan kortilla.
— Arvoisa oikeus, asianajaja sanoi tyynesti, mutta hänen äänensä paino sai salin hiljenemään, — edessänne ei ole kotiäiti, joka olisi elänyt miehensä elätettävänä. Edessänne on nainen, joka on osallistunut perheen toimeentuloon tasavertaisesti puolisonsa kanssa, kasvattanut lapset ja kantanut kodin arjen. Samalla hän on elänyt jatkuvan henkisen painostuksen alla. Nämä asiakirjat osoittavat yksiselitteisesti, että hänellä on täysi oikeus puoleen yhteisesti hankitusta omaisuudesta.
Tuomari, harmaiden kulmakarvojen varjostama vanhempi mies, selasi papereita pitkään. Lopulta hän nosti katseensa silmälasiensa yli ja katsoi Mikaelia.
— Onko teillä tähän vastaväitteitä, jotka voitte osoittaa asiakirjoin?
Mikael vaikeni. Hänen vieressään äiti istui huulet kapeaksi viivaksi puristettuina.
Päätös oli selvä: asunto kuului puoliksi kummallekin. Mikaelin oli joko lunastettava Annan osuus tai asunto pantaisiin myyntiin.