Ilmassa sekoittuivat paahdetun popcornin makea tuoksu ja uusien vaatteiden puhdas, keinotekoinen haju. Ihmiset kiirehtivät ohi ostoskasseineen, joku nauroi, joku puhui puhelimeen, lapset kiskoivat vanhempiaan näyteikkunoiden luo. Se kaikki tuntui Annasta vieraalta. Kuin hän olisi katsonut jonkun toisen elämää: kevyttä, huoletonta, sellaista, jollaisesta hän oli joskus ehkä haaveillut. Hänen omansa ei ollut ollut sellaista enää aikoihin. Ei hyvin pitkään aikaan.
Hän nousi kolmanteen kerrokseen, osti cappuccinon ja valitsi pöydän ikkunan vierestä. Ulkona iltakaupunki välkkyi valoissa, kadut kiilsivät, autot valuivat virtoina risteysten läpi. Anna kietoi sormensa pahvimukin ympärille, vaikka kahvi oli vielä liian kuumaa juotavaksi.
Puhelimen näyttö syttyi taas. Tällä kertaa viesti tuli anopilta.
“Annaseni, Mikael kertoi kaiken. Miksi käyttäydyt noin lapsellisesti? Mehän olemme perhe. Laura todella tarvitsee autoa, ja vauvelikin on kohta tulossa…”
Vauveli.
Anna tuijotti sanaa pitkään. Hänellä oli kaksi lasta, mutta kukaan ei ollut koskaan puhunut heistä noin hellästi. Ei vauveleina, ei aarteina, ei pieninä ihmeinä, joiden vuoksi kaikkien piti joustaa. Hänen lapsensa olivat aina olleet hänen vastuunsa. Hänen valvotut yönsä. Hänen rahansa tukiopetuksiin, harrastuksiin ja koulutarvikkeisiin. Hänen huolensa, hänen aikataulunsa, hänen väsymyksensä.
Kahvi ehti jäähtyä lähes huomaamatta. Annan päässä alkoi hahmottua outo, kirkas ajatus. Seitsemäntoista vuoden ajan hän oli tehnyt kaiken oikein. Hän oli käynyt töissä, kestänyt, auttanut, vaiennut ja sovitellut. Ja mitä hän oli saanut vastineeksi? Käskyn ottaa laina ja ostaa auto ihmisille, jotka eivät olleet koskaan osanneet sanoa hänelle edes kunnollista kiitosta.
— Voi anteeksi! joku henkäisi, kun ohikulkevan tytön laukku osui Annan kassiin ja se putosi lattialle.
Anna kumartui, nosti laukun ja hymyili vaistomaisesti vieraalle tytölle.
Silloin hän tajusi äkkiä miettivänsä, milloin oli viimeksi hymyillyt oikeasti. Ei tavan vuoksi, ei kohteliaisuudesta, ei siksi että niin kuului tehdä.
Kun hän viimein pääsi kotiin, kello oli jo yli kymmenen. Avain kääntyi lukossa hiljaa, mutta Mikael kuuli sen silti. Hän istui olohuoneessa. Televisio oli päällä, mutta hän ei katsonut sitä. Hän odotti.
— Sinä tulit, Mikael sanoi ja nousi.
Anna tiesi heti, että tästä tulisi pahempaa kuin aamulla.
— Mikael, olen poikki. Puhutaan huomenna…
— Huomenna? hän astui lähemmäs. Hänen kasvonsa punoittivat, ja silmissä paloi vihainen kiilto. — Sinä teit minusta naurunalaisen äitini edessä! Hän soitti minulle itkien. Sanoi, että olit puhunut hänelle töykeästi.
— En ole puhunut hänen kanssaan tänään lainkaan, Anna vastasi ja riisui kenkänsä. Hän asetti ne huolellisesti seinän viereen. Jalkoja särki kävelemisen jälkeen.
— Älä valehtele! Sinä katkaisit puhelun! Äitini halusi keskustella kanssasi asiallisesti, mutta sinä…
— Mikael, ole kiltti. Riittää jo. Me olemme molemmat väsyneitä ja hermostuneita. Aamulla voidaan…
— Ei! Mikael iski nyrkkinsä sohvan selkänojaan. — Me puhumme nyt. Sinä menet pankkiin, otat lainan ja ostat sen auton. Ymmärsitkö?
Anna hengitti hitaasti ulos. Hän katsoi miestä edessään: lastensa isää, ihmistä, jonka kanssa oli jakanut lähes kaksikymmentä vuotta elämästään. Eikä hän tunnistanut tätä. Ei lainkaan.
— Minä en ota lainaa, hän sanoi hiljaa.
— Mitä tarkoitat, ettet ota? Mikael ärähti, ja punoitus syveni hänen kasvoillaan. — Oletko sinä seonnut kokonaan? Etkö kuullut, mitä sanoin?
— Kuulin. Mutta en ota uutta lainaa. Minulla on jo asuntolaina, ja maksan Antin opiskelukuluja. En pysty kantamaan vielä yhtä velkaa.
— Pystyt kyllä! Mikael tuli aivan hänen eteensä ja kohosi uhkaavasti hänen ylleen. — Teet enemmän töitä. Otat lisävuoroja. Minun äitini on koko elämänsä ajan…
— Sinun äitisi, sinun äitisi! Anna korotti ääntään niin äkisti, että Mikael vaikeni hetkeksi. — Entä minä? Olenko minä sitten jotakin muuta kuin ihminen? Teen kuusikymmentä tuntia töitä viikossa. Selkää särkee iltaisin niin, etten saa itseäni suoraksi. Lapset tuskin näkevät minua, koska olen koko ajan ansaitsemassa rahaa. Ja mihin? Sinun äidillesi, sinun siskollesi, sinun vaatimuksiisi?
— Turpa kiinni! Mikael karjaisi. — Älä uskalla puhua noin! Sinä olet minun vaimoni. Sinulla on velvollisuuksia.
— Velvollisuuksia? Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään paloi lopullisesti poikki. Kuin ohut lanka, joka oli pitänyt heidän avioliittoaan kasassa, olisi sulanut olemattomiin. — Onko minun velvollisuuteni sietää loukkauksia? Elättää sinun sukulaisiasi? Olla hiljaa?
— On! Mikael tarttui häntä olkapäistä ja ravisti. — Kyllä, se on velvollisuutesi! Koska olet vaimoni. Me olemme perhe.
Anna riuhtaisi itsensä irti. Sydän hakkasi niin rajusti, että jyskytys tuntui ohimoissa asti.
— Älä koske minuun.
— Tai mitä? Mikaelin ääneen ilmestyi sävy, jota Anna ei ollut ennen kuullut. Siinä oli avoin, todellinen uhka. — Mitä sinä muka teet? Anna, minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Sanon tämän viimeisen kerran: huomenna menet pankkiin, otat lainan ja ostat äidilleni auton. Jos et tee niin, minä eroan sinusta.
Sana jäi heidän väliinsä raskaana ja lopullisena.
— Mitä sinä sanoit? Anna kuiskasi. Hän ei ollut varma, uskoiko omia korviaan.
— Kuulit aivan oikein, Mikael vastasi ja ristitti kätensä rinnalleen. — Minä haen eroa. Asunto on minun, se on minun nimissäni. Lapset jäävät minulle. Sinä voit mennä minne haluat. Vaikka sinne kallisarvoiselle työpaikallesi. Siellähän voit sitten nukkua.
— Sinä olet menettänyt järkesi, Anna sanoi hiljaa.
— En, vaan sinä olet! Mikael astui taas häntä kohti. — Luuletko sinä, että olet korvaamaton? Että emme muka pärjäisi ilman sinua?