Lunastamiseen Mikaelilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta. Pian kävi ilmi, ettei hänellä oikeastaan ollut säästöjä lainkaan. Se paljon puhuttu suuri palkka oli valunut ravintolailtoihin, autoon sekä äidin ja Lauran loputtomiin “välttämättömiin menoihin”.
— Siinä tapauksessa asunto myydään, Anna sanoi tyynesti mutta järkähtämättä.
Mikael tuijotti häntä silmissään paljas viha.
— Sinä olet aina ollut käärme. Osasit vain esittää muuta.
Anna hymyili hänelle ensimmäistä kertaa eron jälkeen.
— En. Minusta tuli vain ihminen, jota ei enää voi käyttää hyväksi.
Asunto saatiin kaupaksi paremmalla hinnalla kuin Anna oli uskaltanut odottaa. Hän osti samalta alueelta pienen kaksion itselleen ja Ainolle. Antti opiskeli jo yliopistossa ja asui opiskelija-asunnossa, mutta hän tiesi, että äidin luo sai aina tulla. Ovi olisi hänelle auki koska tahansa. Rahaa jäi myös remonttiin, ja kaiken lisäksi Anna pystyi panemaan osan sivuun.
Eron jälkeen Mikael katosi heidän arjestaan lähes kokonaan. Viikon kuluttua hän soitti, ääni kireänä ja loukkaantuneena.
— Lähden pohjoiseen. Sain töitä. Palkka on kaksinkertainen. Jään sinne asumaan.
— Selvä, Anna vastasi rauhallisesti. — Onnea matkaan.
— Entä lapset…
— Lapset jäävät minun luokseni. Voit tavata heitä, jos haluat.
Mutta Mikael ei halunnut.
Kolmen päivän päästä hän lähti. Viikkoa myöhemmin perässä matkustivat myös hänen äitinsä ja Laura vastasyntyneen vauvan kanssa. Ennen lähtöään anoppi soitti Annalle viimeisen kerran.
— Sinä rikoit meidän perheemme! Sinun takiasi poikani joutuu lähtemään maailman ääriin!
— Minun takiani? Anna kysyi ja hymyili väsyneesti. — Ei. Teidän takianne hän menetti perheensä. Te kasvatitte hänestä sellaisen: vaativan, itsekkään ihmisen, joka kuvittelee kaiken kuuluvan hänelle. Menkää nyt vain hänen perässään. Eläkää sillä hänen loistavalla palkallaan. Mutta tiedätkö, mikä tässä on huvittavinta?
— Mikä? anoppi sähähti.
— Pohjoisessa eläminen on kallista. Todella kallista. Sähköt, lämmitys, ruoka — kaikki maksaa moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna. Ja puolet vuodesta siellä on pimeää, kylmää ja loputtoman yksitoikkoista. Toivotan teille menestystä.
Anna sulki puhelun. Sen jälkeen hän ei enää koskaan vastannut tuon naisen soittoihin.
Puoli vuotta kului.
Eräänä aamuna Anna seisoi uuden kotinsa ikkunan ääressä kahvikuppi käsissään. Ulkona oli kevät, elävä ja äänekäs, täynnä valoa ja syreenien tuoksua. Aino valmistautui kouluun ja hyräili itsekseen eteisessä. Antti oli tullut edellisenä iltana viikonlopuksi kotiin ja tuonut mukanaan tyttöystävänsä, lempeäkatseisen ja terävänoloisen yliopisto-opiskelijan.
— Äiti, tässä on Emma, Antti oli sanonut hieman jännittyneenä.
Anna oli katsonut poikaansa ja sitä tapaa, jolla tämä katsoi tyttöä. Siinä katseessa oli kunnioitusta. Huolenpitoa. Tasavertaisuutta. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut kasvattamaan Anttiin jotakin tärkeää.
Kynsistudiolla meni hyvin. Asiakkaita riitti, ja Anna oli ottanut rinnalleen kaksi harjoittelijaa, nuorta naista ammattiopistosta. He haaveilivat manikyristin työstä, ja Anna opetti heitä iltaisin kärsivällisesti. Hän ei opettanut vain lakkaamista, viilaamista ja asiakaspalvelua. Hän yritti välittää myös jotain muuta: uskoa siihen, että omalla työllä voi kantaa itsensä. Että kenenkään ei ole pakko nojata ihmiseen, joka käyttää sitä valtaa aseena. Että pärjääminen on mahdollista.
Edellisenä päivänä oli tapahtunut jotakin outoa. Anna oli poikennut kirjakauppaan ilman varsinaista syytä, vain katsellakseen. Hän ei ollut ostanut itselleen kirjaa vuosiin; aina oli ollut jotakin kiireellisempää, tarpeellisempaa, jonkun muun asia. Hyllyssä hänen katseensa osui runokokoelmaan. Hän avasi sen sattumalta keskeltä ja luki rivit:
“Luulin, että sitä kutsuttiin elämäksi. Sitten ymmärsin, että se olikin vain kestämistä.”
Anna jäi seisomaan keskelle liikettä ja itki hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan huomaisi. Sanat osuivat liian tarkasti. Ne puhuivat hänestä, hänen vuosistaan, kaikesta siitä, minkä hän oli luullut olevan tavallista elämää.
Hän osti kirjan, vei sen kotiin ja laski yöpöydälleen.
Illalla Aino oli kysynyt:
— Äiti, oletko sinä onnellinen?
Anna oli jäänyt miettimään. Onnellinen? Hänellä ei ollut enää miestä. Mutta hänen rinnallaan ei myöskään ollut ketään, joka olisi joka päivä vähätellyt ja nöyryyttänyt häntä. Hänellä oli vaatimaton koti. Mutta se oli hänen kotinsa: seinille sai ripustaa ne kuvat, joista hän piti, huoneet sai maalata sillä värillä, jonka hän itse valitsi, vieraita sai kutsua silloin kun halusi — tai olla kutsumatta ketään. Hänellä ei ollut kallista autoa. Mutta hänellä oli vapaus herätä aamulla ja tietää, että päivä kuului hänelle.
— Tiedätkö, rakas, Anna sanoi ja veti tyttärensä syliin. — En ole varma, olenko onnellinen. Mutta yhden asian tiedän varmasti. Minä elän vihdoin. Oikeasti elän.
Aino painautui tiukemmin häntä vasten.
Silloin puhelimeen kilahti viesti Mikaelilta. Ensimmäinen puoleen vuoteen.
“Anna, olin väärässä. Voimmeko puhua?”
Anna katsoi näyttöä hetken. Sitten hän poisti viestin vastaamatta siihen.
Avoimesta ikkunasta tuli lämmin tuulenvire, joka heilautti verhoa kevyesti. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä ja naurua. Elämä humisi ympärillä, liikkui eteenpäin ja kutsui mukaan.
Anna ajatteli, miten hyvä oli, että hän oli viimein oppinut sanomaan ei. Pieni sana, vain kaksi kirjainta, oli avannut hänelle kokonaisen uuden maailman. Sellaisen, jossa sai hengittää vapaasti.
Hän joi kahvinsa loppuun ja hymyili. Ei tavan vuoksi, ei kohteliaisuudesta, vaan siksi että se tuntui hyvältä.
Ja juuri se oli todellinen ihme.