– Anna, älä koettele kärsivällisyyttäni, muuten kadut sitä vielä! Äitini ja Laurani tarvitsevat auton, ja sinä maksat sen, ymmärrätkö? – Mikael sihahti.
– Ole hiljaa! Anna, parempi ettet ärsytä minua, sillä siitä ei seuraa sinulle mitään hyvää. Äidille ja Lauralle hankitaan auto, ja rahat tulevat sinulta! – mies toisti kireällä äänellä.
Mikaelin sanat jäivät roikkumaan keittiöön kuin myrkyllinen usva. Anna seisoi hellan ääressä selin häneen ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään ei enää särkenyt eikä palanut, vaan viileni hitaasti. Se jähmettyi, kovettui, hajosi mielessä teräviksi jäänsirpaleiksi. Hän laski kauhan rauhallisesti pöydälle. Kattilassa keitto poreili yhä hiljaa, tillin ja valkosipulin tuoksu täytti ilman, ikkunan takana tihkutti lokakuinen sade. Juuri sillä hetkellä hänen elämässään tapahtui jotakin näkymätöntä, mutta valtavaa.
– Mitä sinä sanoit? – hän kysyi kääntyessään. Ääni oli matala, mutta siinä oli terästä.
Mikael istui pöydän ääressä leveästi tuolilla, puhelinta selaillen. Hän ei edes vaivautunut nostamaan katsettaan. Neljäkymmentäkaksivuotias osastopäällikkö, kolmensadan euron puku päällä ja kasvoilla tuttu ylimielinen ilme. Joskus Anna oli pitänyt häntä turvanaan. Nyt hän näki vain röyhkeyden.
– Kuulit kyllä. Äitini on kulkenut samalla bussilla kolmekymmentä vuotta. Laura on raskaana, hänkin tarvitsee auton. Sinähän hoidat rahat, joten järjestät asian.
Anna hymyili. Outoa, maailma tuntui murtuvan hänen ympäriltään, ja silti hän hymyili.
– Millä rahalla, Mikael? Silläkö, jonka ansaitsen hoitolassa? Teen kuusikymmentä tuntia viikossa, jalkoja särkee ja asiakkaat kiukuttelevat. Se on minun palkkani.
– Meidän, – Mikael sanoi ja irrotti vihdoin katseensa näytöstä. Hänen silmänsä olivat vieraat ja kylmät. – Me olemme perhe. Vai oletko jo unohtanut?
Seitsemäntoista vuotta avioliittoa. Kaksi lasta: Antti yliopistossa, Aino yhdeksännellä luokalla. Asunto, jonka lainaa Anna maksoi yhtä lailla kuin miehensäkin. Hänen jalkansa olivat kuluneet työn ja kotitöiden välissä, kädet tuoksuivat voiteilta ja lakoilta, selkää särki iltaisin. Ja Mikael vain istui siinä ja ilmoitti: sinä ostat.
– En ole unohtanut, – Anna sanoi ja käänsi hellan pois päältä. – En vain muista, että sinun perheesi olisi koskaan kysynyt, mitä minä tarvitsen.
Mikael nousi seisomaan. Pitkä, leveäharteinen mies; ennen Anna oli tuntenut olonsa hänen rinnallaan suojatuksi. Nyt hän näki vain, miten mies käytti kokoaan painostaakseen.
– Taas tämä alkaa, – Mikael mutisi, meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen, vaikka Anna oli pyytänyt lukemattomia kertoja, ettei sisällä poltettaisi. – Sinun loputtomat loukkaantumisesi. Äitini on iäkäs, ja Laura synnyttää kohta…
– Laura on kaksikymmentäkahdeksan ja hänellä on aviomies. Ostakoon tämä hänelle auton! – Anna tunsi, kuinka jokin kuuma murtautui viimein jään läpi. – Ja sinun äidillesi olen antanut joka kuukausi sata euroa “lääkkeisiin” jo kolme vuotta, vaikka hän on terveempi kuin minä!
– Älä uskalla puhua äidistäni tuolla tavalla!
Siinä kulki raja. Anna tunsi, miten koko huone muuttui, aivan kuin ilma olisi äkkiä käynyt raskaammaksi.
– Minä lähden, – hän sanoi, riisui esiliinan ja ripusti sen eteisen naulaan. – Keitto on liedellä. Lämmität sen itse.
– Minne sinä muka menet? – Mikael harppasi ovelle, mutta Anna oli jo vetämässä takkia ylleen. Kädet vapisivat, silti vetoketju meni kiinni.
– Ulos. Hengittämään. Ajattelemaan.
– Anna!
Hän ei kääntynyt. Ovi pamahti kiinni hänen takanaan, portaat vilahtivat jalkojen alla, ja pian hän seisoi kadulla. Ilma oli märkä, pimeä ja syksyinen. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se tuntui vapaalta.
Anna käveli nopeasti eikä tiennyt itsekään, minne oli menossa. Hän ohitti lähikaupan, jossa kävi tavallisesti perjantaisin ostoksilla. Hän kulki pysäkin ohi, jossa joka aamu seisoi sama joukko väsyneitä kasvoja. Sateessa kaupunki näytti toisenlaiselta: epätarkalta, satumaiselta, melkein kuin elokuvalta. Katulamppujen valo levisi lätäköihin, autot suhisivat märällä asfaltilla, ja jostakin kahvilan raollaan olevasta ovesta kantautui musiikkia.
Koruliikkeen näyteikkunan edessä hän pysähtyi. Kultaketjut, rannekorut ja sormukset kimalsivat kirkkaassa valossa. Milloin hän oli viimeksi saanut lahjan? Syntymäpäivänä Mikael oli ojentanut kirjekuoren ja sanonut: “Osta mitä haluat.” Anna oli ostanut Ainolle lenkkarit ja Antille uuden repun.
Puhelin värähti. Mikael.
Anna painoi puhelun poikki.
Oli jatkettava matkaa. Kauppakeskuksessa olisi lämmintä ja valoisaa. Siellä voisi istua ruokatorilla, juoda kahvin ja yrittää kerätä ajatukset kasaan. Bussi toi hänet perille nopeasti. Suurten lasiovien takana avautui valtava, lämmin halli, ja Anna astui sisään kuin toiseen maailmaan.