— Sinä et tehnyt niin. Siksi minun on tehtävä se itse.
— Perheessä täytyy osata joustaa!
— Joustaminen tarkoittaa sitä, että molemmat luopuvat jostakin, Helena sanoi ja kallistui hieman eteenpäin. — Meillä luopumassa olin vain minä. Ajastani. Rauhastani. Omasta kodistani.
— Sinä liioittelet.
— En, Mikael. Minä vain lakkasin viimein vähättelemästä sitä, miten paljon minulta on vaadittu.
Mikael nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä levottomasti huoneen poikki.
— En minä voi jättää äitiäni.
— En ole pyytänyt sinua tekemään niin.
— Mutta et sinäkään suostu ottamaan häntä vastaan.
— En omaan kotiini.
— Eli tästä ei ole ulospääsyä?
Helena katsoi häntä pitkään, niin tarkasti kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa kokonaan. Lopulta hän nyökkäsi.
— Ei ole. Ja se on uskallettava sanoa ääneen.
Mikaelin ääni hiljeni.
— Oletko sinä jo päättänyt kaiken?
— Olen.
— Milloin?
— Jossain sen jälkeen, kun kirjoitit, että puhutaan pyhien jälkeen, ja ennen uudenvuodenpäivää, Helena vastasi rehellisesti. — Istuin täällä yksin, kuuntelin kun naapurit huusivat hyvää uutta vuotta, ja tajusin olevani rauhallinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
— Rauhallinen… ilman minua?
— Niin.
Mikael vajosi takaisin istumaan. Hänen hartiansa painuivat kasaan.
— Mitä sitten tapahtuu?
— Sitten eroamme, Helena sanoi tasaisella äänellä. — Ilman huutoa. Ilman tavaroista riitelyä. Yksinkertaisesti niin, että tämä päättyy.
— Entä jos minä vielä yritän muuttaa kaiken?
Helena pudisti päätään.
— Sinä olet jo yrittänyt. Et meidän vuoksemme, vaan siksi, että kaikilla muilla olisi helpompaa. Kaikilla paitsi minulla.
— Minä rakastan sinua.
— Tiedän sen. Mutta rakkaus ei riitä, jos sen rinnalla ei ole kunnioitusta.
Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka tuntui sanoja raskaammalta. Ikkunan takana joku kolasi pihaa, ja lapion raapiva ääni viilsi pakkasilmaa.
— Minä lähden, Mikael sanoi lopulta. — Tänään.
— Hyvä on.
— Etkö edes kysy, minne?
— Se on sinun päätöksesi, Helena vastasi. — Niin kuin kaikki muukin.
Mikael nyökkäsi hitaasti, nousi ja meni makuuhuoneeseen keräämään tavaroitaan.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän seisoi eteisessä laukku kädessään.
— Jos joskus… hän aloitti.
— Älä, Helena keskeytti lempeästi mutta horjumatta. — Älä jätä siihen mitään “jos joskus”. Ovi on helpompi sulkea, kun sitä ei jätetä raolleen.
Mikael katsoi häntä viimeisen kerran.
— Sinusta on tullut kova.
— Ei. Minusta on tullut rehellinen.
Sitten ovi painui kiinni.
Kuukauden kuluttua ero oli selvä. Nopeasti, ilman kohtauksia ja ilman turhaa draamaa. Kaikki kysymykset olivat tavanomaisia, ja vastaukset yhtä lyhyitä ja väsyneitä.
Helena astui ulos kylmään ilmaan ja veti henkeä syvään. Tammikuu oli harmaa, mutta kirkas.
Hän ei ollut rikkonut perhettä. Hän oli vain lakannut olemasta sopiva ja vaivaton kaikille muille.
Puhelin värähti taskussa. Viesti tuli ystävältä.
— No?
— Se on ohi, Helena vastasi. — Olen vapaa.
— Siinä tapauksessa elä.
Helena sujautti puhelimen takaisin laukkuun ja lähti kulkemaan lumen peittämää katua pitkin. Pitkästä aikaa hän ei miettinyt, kenelle oli jotakin velkaa. Hän mietti, mitä itse halusi.
Ja se tuntui oikeammalta vuoden alulta kuin mikään, mitä hän olisi osannut kuvitella.