Ja myös ratkaisut, joita ei voisi enää siirtää tuonnemmaksi.
Tällä kertaa uusi vuosi ei tuntuisi alulta, vaan rajapyykiltä, josta kaikki alettaisiin laskea uudelleen.
Mikael palasi kotiin viidentenä tammikuuta. Ei ensimmäisenä eikä toisena, vaan juuri viidentenä, silloin kun juhlahumu oli jo haihtumassa ja jäljellä oli vain tahmea, painava tunne siitä, että jokin oli mennyt peruuttamattomasti vinoon.
Hän avasi oven omilla avaimillaan. Hiljaa, varoen, ilman kolahdusta. Aivan kuin olisi jo etukäteen ymmärtänyt, ettei tässä talossa sopinut enää rymistellä.
— Tulin kotiin, hän sanoi eteisen tyhjyyteen.
— Kuulen kyllä, Helena vastasi olohuoneesta. — Ota kengät pois.
Mikael astui sisään ja asetti saappaansa vierekkäin, täsmälleen kuten ennenkin, silloin kun hän vielä kuvitteli sellaisten asioiden merkitsevän jotakin. Takin hän ripusti naulakkoon huolellisesti. Lahjakassia hänellä ei ollut mukanaan.
— Hyvää alkanutta vuotta, hän sanoi kömpelösti kurkistaessaan huoneeseen.
— Samoin sinulle, Helena vastasi nousematta sohvalta. — Miten äitisi voi?
— Ihan hyvin, Mikael vastasi liian nopeasti. — Naapuri auttoi lämmityksen kanssa. Väliaikaisesti.
— Väliaikaisesti, niin kuin aina, Helena nyökkäsi. — Istu alas, kun kerran tulit.
Mikael istuutui. Hetken hän oli vaiti, aivan kuin olisi kerännyt itseään kasaan.
— Helena, hän aloitti. — Meidän täytyy puhua. Ilman huutamista. Aikuisina ihmisinä.
— Se sopii minulle paremmin kuin hyvin, Helena sanoi ja katsoi häntä suoraan. — En minäkään enää jaksa riidellä. Haluan vain tietää, missä mennään.
— Sinä olet muuttunut, Mikael sanoi lopulta. — Ennen olit lempeämpi.
— En, Helena vastasi rauhallisesti. — Ennen minä vain nielin kaiken.
— Sehän on sama asia.
— Ei ole, Mikael. Kärsivällisyydessä on jokin tarkoitus. Minä kestin, koska pelkäsin riitoja.
— Etkö pelkää niitä enää?
— Nyt pelkään jotakin muuta. Sitä, että herään vielä viiden vuoden päästä ja huomaan eläneeni jonkun toisen elämää.
Mikael käänsi katseensa pois.
— Äiti sanoi, että olet pyyhkinyt hänet elämästäsi.
— En minä ole pyyhkinyt ketään pois, Helena huokaisi väsyneesti. — En vain suostu enää elämään hänen käsikirjoituksensa mukaan.
— Hän on iäkäs ihminen.
— Hän on kuusikymmentäviisi. Kun hän itse haluaa jotakin, hänellä on enemmän energiaa kuin meillä kahdella yhteensä.
— Olet epäreilu.
— Ehkä. Mutta ainakin olen rehellinen.
Mikael puhalsi terävästi ilmaa ulos.
— Tiedätkö, mitä hän sanoi minulle uudenvuodenpäivänä?
— Voin arvata.
— Hän sanoi: ”Jos valitset hänet, menetät minut.”
Helena kohotti hitaasti kulmiaan.
— Ja tulitko sinä tänne välittämään minulle tuon viestin?
— En, Mikael pudisti päätään. — Tulin, koska tajusin, että minut pakotetaan valitsemaan. Sekä sinä että hän.
— Minä en ole asettanut sinua valinnan eteen, Helena sanoi tiukasti. — Olen vain kertonut, missä minun rajani kulkee.
— Eikö se muka ole valinta?
— Ei. Se on minun elämäni ehto.
— Sinä asetat aina itsesi etusijalle, Mikael sanoi katkerasti. — Entä minä? Entä äitini?
— Jonkun on asetettava minut ensimmäiseksi, Helena vastasi tyynesti.