— Ei “meidän”. Minun. Ja vastaus on edelleen ei.
— Etkö sinä edes suostu puhumaan tästä?
— Olen puhunut siitä jo kolmatta vuotta, Mikael. Joka ikinen joulukuu. Ainoastaan sanat vaihtuvat.
— Sinä pelkäät vastuuta! — hän paiskasi suustaan. — Sinulle on helpompaa vetää raja ympärillesi ja sanoa, ettei asia kuulu sinulle.
— Koska se ei kuulu, — Helena vastasi tyynesti. — En minä mennyt naimisiin sinun äitisi kanssa. Enkä luvannut elää kolmen hengen taloudessa.
Mikael ponkaisi seisomaan.
— Entä jos sanon, ettei meillä ole mitään jatkoa, ellei tätä ratkaista näin? Mitä sitten?
Helena katsoi häntä pitkään, aivan kuin olisi yrittänyt nähdä sanojen taakse.
— Silloin se tarkoittaa, että me emme ole olleetkaan matkalla mihinkään.
Hiljaisuus valahti heidän väliinsä raskaana ja tahmeana. Ikkunan takana joku räjäytteli ilotulitteita liian aikaisin, vinosti ja kömpelösti, niin kuin kerrostaloalueilla joskus tehdään jo joulukuun puolivälissä.
— Kiristätkö sinä minua? — Mikael kysyi matalalla äänellä.
— En. Minä vain sanon ensimmäistä kertaa totuuden.
Hän huokaisi, veti kämmenensä kasvojensa yli.
— Olen aivan loppu, Helena. Oikeasti loppu. Äiti painostaa. Sinä painostat. Ja minä seison teidän välissänne kuin mikäkin typerys.
— Minä en painosta sinua, — Helena sanoi ja pudisti päätään. — Minä en vain suostu.
— Sinulle se on sama asia. Jos asiat eivät mene sinun tahtosi mukaan, se tarkoittaa, että muut ovat sinua vastaan.
— Ei. Jos asiat eivät mene sinun tahtosi mukaan, minusta tulee paha ihminen. Itsekäs. Kylmä. Sydämetön.
— Sinähän nimität itseäsi noin.
— En, Mikael. Sinä nimität minua niin. Ja olet tehnyt sitä jo kauan.
Mikael istui takaisin tuolille ja jäi tuijottamaan pöydän pintaa.
— Hän sanoi tänään, — hän aloitti käheästi, — että jos kaikki jatkuu näin, talo jää kuitenkin minulle. Mutta hän ei tiedä, elääkö sinne asti.
Helena kohotti hitaasti katseensa.
— Siinä se siis tuli.
— Älä aloita.
— En minä aloita. Minä kuuntelen. Sinä et nyt mieti, miten häntä autettaisiin. Sinä mietit, mitä tapahtuu myöhemmin.
— Tuo ei pidä paikkaansa!
— Pitää. Ja sinä tiedät sen itsekin.
Mikael nousi äkisti.
— Tiedätkö mitä? Minä menen hänen luokseen. Heti. Ja sinä saat miettiä. Mieti kunnolla. On joulu ja uusivuosi tulossa, Helena. Ei ehkä paras hetki jaella viimeisiä ehtoja.
— Tämä ei ole uhkavaatimus, — Helena sanoi hiljaa hänen selkänsä taakse. — Tämä on raja. Minun rajani.
Ovi läimähti kiinni.
Helena jäi yksin. Keittiössä tuoksui tee ja raikas, kylmä ilma, joka virtasi raolleen jätetystä ikkunasta. Jostain naapurirapusta kantautui televisiosta soiva joulumainos.
Hän istuutui pöydän ääreen ja kietoi sormensa mukin ympärille.
Joka joulukuu sama näytelmä. Mutta tänä vuonna en enää aio teeskennellä, että kaikki on minulle sopivaa.
Puhelin pysyi äänettömänä. Kello tikitti seinällä. Ikkunan takana satoi märkää lunta.
Tunnin kuluttua viesti ilmestyi näytölle.
“ olen äidin luona. Meidän täytyy puhua vakavasti. Pyhien jälkeen.”
Helena sammutti näytön.
— Pyhien jälkeen, — hän toisti ääneen. — Tietenkin.
Hän tiesi jo, että tästä eteenpäin kaikki kävisi vain raskaammaksi, ja edessä olisivat keskustelut, joilta ei enää voisi väistyä.