— Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä juuri päästit suustasi? — Mikael seisoi keskellä keittiötä takki yllään, puhelin kädessään, eikä ollut edes riisunut kenkiään. — Sanot tämän minulle joulukuussa. Juuri ennen uuttavuotta.
— Ymmärrän, — Helena vastasi tyynesti ja joi kulauksen jo haaleaksi jäänyttä teetä. — Siksi sanonkin sen nyt enkä vasta myöhemmin.
— Myöhemmin? Milloin se muka olisi? Sittenkö, kun äitini paleltuu lopullisesti siihen taloonsa? — hänen äänensä kohosi. — Vai vasta kun hän ei enää pääse sängystä ylös?
— Mikael, jätetään tuo draama pois, — Helena katsoi häntä suoraan silmiin. — Tulit juuri hänen luotaan. Hän on hengissä, terve ja sinun omien sanojesi mukaan “vain valittaa”.
— Hän ei valita, hän pyytää apua! Ne ovat kaksi eri asiaa!
— Eivät tässä tapauksessa, — Helena laski kupin pöydälle. — Hän haluaa, että sinä järjestät asiat niin kuin sinulle sopii. Ja sinä taas haluat järjestää ne samalla tavalla, mutta minun kustannuksellani.
Mikael naurahti lyhyesti. Äänessä oli hermostunutta katkeruutta.
— Siitä se taas alkaa. Käännät kaiken päälaelleen. Minä sanoin vain, että äidillä on yksin vaikeaa. Talvi, lunta, vanha talo. Mitä siinä muka on vääristeltävää?
— Ja minä sanoin vain, etten aio kantaa sitä taakkaa harteillani. En käytännössä enkä henkisesti.
— Kenen sitten pitäisi? — hän astui lähemmäs. — Minunko yksin? Luuletko sinä, että olen tehty raudasta?
— Olet aikuinen mies. Ja hän on sinun äitisi, — Helena kohautti olkapäitään. — En minä sinua estä. Käy siellä. Auta. Tee niin kuin parhaaksi näet.
— Pilkkaatko sinä minua? — Mikael naurahti terävästi. — Sinä istut lämpimässä asunnossa, vieläpä omassasi, ja minun äitini jäätyy! Ja sinun vastauksesi on: “No käy siellä”?
— Minun vastaukseni on, ettet vedä minua mukaan paikkaan, jossa en halua olla, — Helena sanoi kovalla äänellä. — Se on rehellistä.
Mikael repäisi pipon päästään ja viskasi sen lipaston päälle.
— Juuri tämän takia äiti ei ole koskaan pitänyt sinusta. Hän sanoi jo alussa: “Helena on kylmä ihminen, Mikael. Häntä ei kiinnosta mikään.”
— Voit kertoa äidillesi, — Helena nousi tuoliltaan, — ettei minun tarvitse miellyttää häntä. Eikä minun tarvitse elää hänen odotustensa mukaan.
— Kuuletko sinä itseäsi? — Mikael melkein huusi. — Tässä on kyse perheestä! Tavalliset ihmiset kokoontuvat joulukuussa yhteen, auttavat toisiaan ja valmistautuvat juhliin!
— Niinpä, — Helena hymähti kuivasti. — Tavalliset ihmiset. Meillä taas jokainen joulukuu menee samalla kaavalla: sinun äitisi, hänen talonsa, hänen murheensa ja sinä, joka teeskentelet, ettei meillä kahdella olisi lainkaan omaa elämää.
Joulukuu tuoksuu mandariineilta ja riidoilta.
— Helena, — Mikael madalsi ääntään ja istuutui häntä vastapäätä. — Puhutaan nyt ihmisiksi. Uusivuosi on aivan ovella. Hän on yksin. Otetaan hänet edes pyhien ajaksi tänne.
Helena veti hitaasti henkeä.
— Sano tuo uudestaan.
— No… — Mikael epäröi. — Väliaikaisesti. Pariksi kuukaudeksi. Pahimpien pakkasten yli.
— Minun asuntooni? — Helena tarkensi.
— Meidän asuntoomme, — Mikael korjasi automaattisesti.
— Ei, — Helena sanoi jyrkästi.