Tutkija on jo sanonut hakevansa omaisuuden takavarikkoa. Sinun täytyy myydä se asunto heti ja antaa rahat minulle asianajajaa varten.
— Myydä? — Sari haukkoi henkeään raivosta. — Se on minun kotini! Sinä annoit sen minulle lahjaksi! Minä olen jo vienyt tavarani sinne! En todellakaan myy mitään!
— Oletko sinä tyhmä vai esitätkö vain? — Mikael sähähti. — Jos asunto määrätään takavarikkoon, menetät sen kokonaan. Näin me voimme edes pelastaa rahat. Myy vaikka puoleen hintaan, kunhan teet sen heti. Minun on saatava paras mahdollinen asianajaja, muuten me molemmat päädymme telkien taakse. Ja usko pois, pikkusisko, naisten vankila ei ole paikka, jossa sinä viihtyisit.
Sari katkaisi puhelun. Mikael kuuli vain lyhyet tuuttaavat äänet, ja seuraavassa hetkessä hän paiskasi puhelimen täydellä voimalla seinään. Muovi rusahti halki, näyttö pimeni. Työhuoneeseen laskeutui viiltävä, lähes korvissa soiva hiljaisuus. Hän jäi yksin.
Saman päivän iltana Helena istui pienessä rantakahvilassa, joi vihreää teetä ja katseli veden pintaa. Hän tiesi jo, mitä toimistolla tapahtui. Hän tiesi, että työntekijöitä kuulusteltiin parhaillaan. Hän tiesi myös, että yhtiön tilit oli jäädytetty. Pekka Korhonen oli soittanut hänelle ja sanonut lyhyesti: ”Kaikki etenee suunnitelman mukaan. Sinä toimit viisaasti. Odota.” Ja Helena odotti. Hän oli varma, että Mikael lähettäisi ennemmin tai myöhemmin jonkun neuvottelemaan hänen kanssaan. Niin myös tapahtui.
Kahvilaan astui iäkäs nainen hillityssä sadetakissa, hiukset moitteettomasti laitettuina. Se oli Helena Laineen anoppi, Kaarina, yhtiön nimellinen johtaja ja Mikaelin äiti. Hän näytti surkealta: silmien alla oli tummat varjot, huulet vapisivat ja kädet tärisivät. Hän käveli suoraan Helenan pöydän luo ja istuutui vastapäätä pyytämättä lupaa.
— Helena-rakas, — Kaarina aloitti tukahdutetulla äänellä. — Minä pyydän sinua… minä suorastaan rukoilen. Vedä ilmoitus pois. Sano heille, että erehdyit. Että se oli kosto avioerosta. Sano mitä tahansa. Ymmärräthän sinä, että minut voidaan panna vankilaan? Minut, vanha nainen. Minulla on verenpaine, sydänkin reistailee…
— Kaarina, — Helena keskeytti kylmällä äänellä. — Ymmärsittekö te, että minulta varastettiin, kun poikanne osti tyttärellenne asunnon minun rahoillani? Tajusitteko te, mitä teitte, kun minut nöyryytettiin, ajettiin omasta kodistani ja minulle sanottiin, etten ollut yhtään mitään? Te tulitte nyt pyytämään armoa itsellenne. Mutta kuka teistä on pyytänyt minulta anteeksi sitä, mitä minulle tehtiin?
— Helena, ei näin julmasti voi toimia! Mehän olemme samaa perhettä! — Kaarinan silmiin nousivat kyyneleet.
— Samaa perhettä? — Helena naurahti kuivasti. — Teidän tyttärenne kulkee kaulassaan minun edesmenneen äitini riipus. Te annoitte minulle viikon aikaa lähteä asunnosta, jonka omat vanhempani olivat jättäneet minulle. Te kutsuitte minua vieraaksi ihmiseksi. No, tässä teillä nyt on se vieras ihminen. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko minä kerron, että kaikki määräykset tulivat Mikaelilta ja että te olitte vain paperilla johtaja ettekä tienneet mistään mitään — silloin hän kantaa vastuun. Tai minä sanon, että Mikaelia johdettiin harhaan ja todellinen päätösvalta oli teillä. Valinta on teidän. Aikaa on huomiseen aamuun.
Kaarina avasi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Hän tuijotti Helenaa kauhuissaan eikä tunnistanut tässä enää sitä säyseää miniää, joka oli kymmenen vuoden ajan niellyt hänen poikansa oikut ja hänen tyttärensä päähänpistot. Helena nousi pöydästä ja jätti teerahat pöydälle. Lähtiessään hän kääntyi vielä ja lisäsi hiljaa:
— Viekää Mikaelille terveisiä. Ja sanokaa hänelle, että minä ansaitsen kyllä vielä rahaa. Mutta en enää häntä varten.
Kuukausi kului. Ikkunan takana tihutti kylmää, ohutta sadetta, joka naputti vanhan järvenrantatalon räystäisiin. Helena istui nojatuolissa viltti polvillaan ja luki kannettavan näytöltä samaa uutista yhä uudelleen. Uutistoimisto oli julkaissut lyhyen tiedotteen: ”Rakennusalan yhtiön entinen toimitusjohtaja Mikael Laine on tuomittu verojen välttelystä kolmen vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä 50 000 euron sakkoon. Hänen äitinsä, joka oli merkitty yhtiön nimelliseksi johtajaksi, sai terveydentilansa vuoksi lykkäystä rangaistuksen täytäntöönpanoon. Rikollisesti hankituilla varoilla ostettu asunto on tuomittu valtiolle menetetyksi.”
Helena nojautui tuolin selkänojaan ja sulki silmänsä. Mieleen nousivat kuluneen kuukauden kuvat: pitkät kuulustelut, joissa hän oli vastannut selkeästi ja harkitusti; vastakkainasettelut, joissa Mikael ei pystynyt katsomaan häntä silmiin; sekä oikeuden istunto, jossa hän esiintyi syyttäjän todistajana. Asianajaja, jonka palkkioon Helena oli käyttänyt vanhan autonsa myynnistä saadut rahat, oli rakentanut hänelle moitteettoman puolustuslinjan. Oikeus katsoi hänen osoittaneen aktiivista katumusta ja vapautti hänet vastuusta, koska hän oli auttanut rikoksen selvittämisessä. Hän käveli oikeussalista ulos vapaana naisena.
Saria vastaan ei lopulta nostettu syytettä. Viime hetkellä Helena muutti lausuntoaan ja kertoi tutkijalle, ettei Mikaelin sisar tiennyt rahojen alkuperästä vaan toimi veljensä ohjeiden mukaan. Saria säästettiin: hänelle määrättiin vain matkustuskieltoa vastaava velvoite ja asunto otettiin pois. Helena tiesi täsmälleen, mitä teki. Vankila olisi vienyt Sarilta lapsen, eikä poika ollut syyllinen mihinkään.
Mutta elämä ilman uutta asuntoa, ilman rakastetun pikkusiskon asemaa ja ilman veljen rahallista tukea osoittautui Sarille kovemmaksi rangaistukseksi kuin mikään tuomio olisi ollut. Ylpeä nainen, joka oli tottunut helppoon rahaan, jäi yksin pienen lapsensa kanssa — ja maineen kanssa, jossa hänet nähtiin rikoksen osallisena.
Timanttiriipus palautui Helenalle viikko kotietsinnän jälkeen. Se oli löydetty Sarilta takavarikoitujen tavaroiden joukosta, ja se tunnistettiin Helenan omaisuudeksi vanhan valokuvan perusteella: kuvassa hänen äitinsä kiinnitti riipusta tyttärensä kaulaan tämän valmistujaispäivänä. Tutkija ojensi samettirasian Helenalle henkilökohtaisesti. Helena pani riipuksen kaulaansa eikä enää ottanut sitä pois.
Puhelin soi. Numero oli tuntematon, mutta Helena arvasi, kuka soitti. Hän nosti puhelimen korvalleen ja kuuli Mikaelin äänen — matalan, väsyneen ja oudon etäisen.
— Kiitos, ettet vienyt Saria vankilaan.
— En halunnut riistää lapselta äitiä. Toisin kuin sinä olisit ollut valmis tekemään, — Helena vastasi tasaisesti.
— Sinä tuhosit kaiken, — Mikael sanoi katkerasti. — Yrityksen, perheen, minun elämäni.
— Sinun elämäsi murtui sinä iltana, kun päätit, että minä olin sinulle pelkkää tyhjää, — Helena sanoi. — Minä en tuhonnut mitään. Minä vain lakkasin rakentamasta sinulle. Hyvästi, Mikael. Yritä uudessa elämässäsi olla varastamatta.
Hän katkaisi puhelun ja esti numeron saman tien. Ikkunan takana tuuli ajoi järven pinnalle pientä värettä. Helena joi teensä loppuun, nousi nojatuolista ja käveli pöydän ääreen, jolla kannettava oli yhä auki. Näytöllä oli Verohallinnon sivu. Hän oli rekisteröinyt uuden yrityksen — pienen, rehellisen ja omansa. Työntekijöitä oli toistaiseksi vain yksi.
Silti hän tiesi, että ajan kanssa hän palkkaisi nuoria naisia, jotka tarvitsivat mahdollisuuden, ja rakentaisi yrityksen, jota ei tarvitsisi piilotella salaisiin taulukoihin. Hän hymyili, korjasi kaulassaan lepäävää riipusta ja avasi uuden, puhtaan yritystilin.
Alusta. Tyhjältä sivulta. Ja täysin varmana siitä, että tämä sivu pysyisi valkoisena.