— Mitä sinä sanoit?
— Ota se turkki pois, Sari, Helena lausui yhtä tyynesti. — Se on minun. Sinä et ole saanut vielä yhtään mitään.
— No voi hyvänen aika, ota sitten! — Sari kiskaisi turkin yltään ja viskasi sen näyttävästi sängylle. Heti perään hän kumartui penkomaan lipaston laatikoita, joissa säilytettiin koruja. — Kas vain, mitäs täältä löytyy?
Hänen sormiinsa osui pieni samettipäällysteinen rasia. Sen sisällä lepäsi vanha kultainen riipus, johon oli upotettu pieniä timantinsiruja. Se oli ainoa koru, jonka Helena oli saanut edesmenneeltä äidiltään. Sari napsautti rasian auki, ja hänen katseeseensa syttyi ahnas, lähes eläimellinen kiilto.
— Voi miten sievä… Nämähän ovat oikeita kiviä, eikö niin? Kuule, minä voisin ottaa tämän. Mitä sinä sitä panttaat? Ei kai sinua nyt noin paljon kirpaise? Mehän olemme nyt samaa perhettä. Mikael sanoi, että sinä kyllä ymmärrät.
— Pane se takaisin, Helena sanoi. Hänen äänensä oli madaltunut ja muuttunut kovaksi.
— Älä nyt jaksa, Sari hymähti ja oli jo pujottamassa ketjua kaulaansa. — Sanot Mikaelille, että se hävisi. Tai että minä pyysin sitä. Hän kyllä antaa luvan, sinähän tunnet hänet. Hän rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta.
Helena astui lähemmäs. Yhden silmänräpäyksen ajan Sari ehti olla varma, että häntä lyötäisiin, ja hän perääntyi vaistomaisesti. Mutta Helena ei nostanut kättään lyödäkseen. Hän ojensi sen, tarttui riipukseen ja nykäisi sen irti Sarin kaulasta. Ohut ketju helähti terävästi katketessaan. Sari kirkaisi.
— Oletko sinä seonnut? Mitä helvettiä sinä teet? Minä kerron Mikaelille, miten sinä kohtelet minua!
— Kerro vain, Helena vastasi puristaen riipusta nyrkissään. — Ja nyt kerää tavarasi ja lähde. Jos satuit unohtamaan, muistutan sinua mielelläni: sinulla on nykyään oma asunto. Minun rahoillani maksettu. Mene siis sinne.
— Niin menenkin! — Sari kiljaisi ja tempaisi turkin takaisin sängyltä. — Ja otan vaatteeni mukaani. Sinähän itse sanoit, että saan ottaa mitä haluan!
— Ota pois. Käytä niitä vielä kun voit. Ennen kuin ulosottomies ehtii merkitä ne luetteloon.
Sari pysähtyi eteisessä kuullessaan viimeisen lauseen, mutta ei antanut sille mitään painoa. Hän vain tuhahti halveksivasti ja paiskasi oven niin voimalla kiinni, että karmin vierestä varisi hienoa rappausta lattialle.
Helena jäi seisomaan makuuhuoneeseen. Hän avasi kätensä ja katsoi hetken poikki napsahtanutta ketjua. Sitten hän asetti riipuksen varovasti takaisin rasiaan, vei sen kassakaappiin ja sulki oven huolellisesti. Vasta sen jälkeen hän palasi kannettavansa ääreen. Hänen kasvoillaan ei liikahtanut mikään. Hän odotti kello kymmentä.
Samaan aikaan rakennusliike Mikael-Rakennuksen toimistossa, liikekeskuksen neljännessä kerroksessa, työpäivä oli jo täydessä vauhdissa. Asiakaspäälliköt soittivat tarjouksista, työnjohtaja selitti puhelimessa materiaalitoimitusten viivästymistä, ja sihteeri kiersi huoneesta toiseen kahvikuppien kanssa. Mikael Laine istui tilavassa työhuoneessaan, jonka leveistä ikkunoista aukesi näkymä kaupungin ylle. Nahkapäällysteiset seinäpaneelit ja tumma massiivipöytä saivat huoneen näyttämään siltä, miltä hän itse halusi näyttää: mieheltä, joka hallitsi kaikkea.
Eilinen ilta oli hänen mielestään mennyt täydellisesti. Sisko oli tyytyväinen, vaimo oli asetettu oikealle paikalleen, eikä minkäänlaista hysteeristä kohtausta ollut syntynyt. Helena oli niellyt loukkauksen, kuten hän oli niellyt kaiken muunkin. Mikael tunsi vaimonsa. Tämä istuisi päivän pari happamalla naamalla, ehkä vaikenisi tavallista pidempään, mutta sen jälkeen hän käynnistäisi taas sisäisen laskukoneensa ja alkaisi tuottaa miehelleen rahaa. Niin oli aina käynyt. Niin kävisi nytkin.
Mikael nojautui mukavasti taaksepäin nahkatuolissaan ja valitsi Sarin numeron.
— No, siskokulta, miltä uusi turkki tuntuu?
— Mikael, minä olin vähällä repiä siltä idiootilta silmät päästä! — Sarin raivostunut ääni kajahti luurista. — Se kävi kimppuuni jonkin mitättömän helynsä takia. Sinun on sanottava sille, että se muistaa paikkansa!
— Rauhoitu, Sari. Minä hoidan asian, Mikael vastasi leppoisasti. — Tulen illalla käymään. Kyllä se lauhtuu. Se lauhtuu aina.
Hän lopetti puhelun ja venytteli tyytyväisenä. Kello kymmeneltä hänen oli määrä aloittaa palaveri juristin kanssa uudesta tarjouskilpailusta. Mutta kahta minuuttia vaille kymmenen hänen työhuoneensa oveen koputettiin tavalla, jolla kukaan alainen eikä yksikään lähetti ollut koskaan koputtanut. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, ovi avattiin.
Huoneeseen astui kuusi siviilivaatteisiin pukeutunutta miestä. Etummaisena tullut pitkä, harmaahiuksinen mies harmaassa päällystakissa näytti sanattomasti virkamerkkiä. Talousrikostutkinta. Hänen takanaan seisoi kaksi rotevaa miestä suojavarusteissa ja kasvojaan peittävissä maskeissa. Virka-apua varten.
— Mikael Laine? harmaahiuksinen kysyi, vaikka vastaus oli hänelle selvästi jo tiedossa.
— Minä. Mistä tässä on kyse? Mikael yritti näyttää yllättyneeltä, mutta hänen rintansa sisällä jokin kylmä ja tahmea alkoi jo liikkua.
— Yritystänne koskien on aloitettu tutkinta epäillystä törkeästä veropetoksesta, harmaahiuksinen ilmoitti tasaisella äänellä. — Tässä on päätös kotietsinnästä ja asiakirjojen takavarikosta. Kaikki työntekijät pysyvät omilla paikoillaan. Matkapuhelimet suljetaan.
— Mitkä verot? — Mikael ponnahti ylös tuolistaan. — Oletteko te järjiltänne? Minä soitan asianajajalleni!
— Soitatte kyllä, mies vastasi rauhallisesti. — Kun olemme valmiit. Aloitamme kassakaapistanne. Olkaa hyvä ja avatkaa se vapaaehtoisesti. Muussa tapauksessa avaamme sen itse.
Mikael jäi seisomaan paikoilleen ja katseli, kuinka tutkijat alkoivat käydä hänen työhuonettaan läpi järjestelmällisesti. Laatikot vedettiin auki, palvelinkaappi avattiin, sopimusmappeja nostettiin pinoihin ja kovalevyjä irrotettiin. Vastaanotossa sihteeri itki hiljaa. Myyntipäälliköt vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.
Mikaelin päässä pyöri kuumeisesti yksi ainoa kysymys: kuka? Kuka oli voinut antaa hänet ilmi? Kilpailija? Loukkaantunut yhteistyökumppani? Joku, jolta oli jäänyt lasku maksamatta? Ajatus Helenasta välähti hänen mielessään, mutta hän työnsi sen heti syrjään. Ei Helena sellaiseen pystyisi. Se nainen oli pelokas hiiri, joka ei uskaltanut edes piipittää silloin, kun olisi pitänyt.
— Missä teidän pääkirjanpitäjänne on? harmaahiuksinen kysyi selaillessaan kassakaapista löytyneitä yhtiön perustamisasiakirjoja.
— Hän… hän on sairaana, Mikael sai puristettua ulos.
— Vai niin. Mielenkiintoista, mies totesi. — Satuimme nimittäin saamaan häneltä ilmoituksen. Hyvin yksityiskohtaisen. Siinä kuvataan kaikki käytetyt järjestelyt, ja mukana on todisteet. Tiesittekö, että puolisonne piti rinnakkaista kirjanpitoa?
Sillä hetkellä jokin Mikaelin pään sisällä ikään kuin murtui. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta ääntä ei tullut. Harmaahiuksinen mies nyökkäsi tyynen tyytyväisenä ja jatkoi tarkastusta.
Etsintä kesti neljä tuntia. Kun viranomaiset lopulta poistuivat, heidän mukanaan lähti kolme laatikollista asiakirjoja ja kaksi palvelinta. Mikael vajosi lattialle keskelle mullin mallin käännettyä työhuonettaan ja jäi tuijottamaan seinää. Puhelin soi taukoamatta, mutta hän ei vastannut. Hän tiesi, että soittaja oli Sari. Eikä hän vielä kyennyt keksimään, mitä tälle sanoisi.
Vasta tunnin kuluttua hän pakotti itsensä soittamaan takaisin. Hänen äänensä vapisi sekä raivosta että pelosta.
— Sari, meillä on todella iso ongelma. Toimistossa tehtiin etsintä. Helena antoi meidät poliisille.
— Mitä?! — Sarin kiljaisu särähti puhelimessa. — Miten niin antoi? Sinähän sanoit, että kaikki on hallinnassa!
— Kaikki olikin hallinnassa niin kauan kuin hän pysyi hiljaa! Mikael sähähti. — Hän tiesi jokaisen maksun, jokaisen siirron, jokaisen paperin. Ymmärrätkö sinä, että myös se sinun toiminimesi, jonka kautta osa käteisestä kierrätettiin, nousee nyt esiin? Sinut on merkitty rahan vastaanottajaksi. Se tarkoittaa osallisuutta. Sinulle voi tulla sama tuomio kuin minulle.
— Mikä tuomio? — Sarin ääni nousi hysteeriseksi huudoksi. — Sinä lupasit, ettei minulle tule mitään riskiä! Sinä sanoit vain: ”allekirjoita paperit, saat rahat, siinä kaikki.” Mikael, minulla on pieni lapsi!
— Minullakin on nyt ongelmia, Sari! — hän ärähti takaisin. — Sinun asuntosi todennäköisesti jäädytetään. Se ostettiin rahoilla, jotka on hankittu rikollista kautta.