Summat eivät olleet enää pelkkiä kirjanpidon poikkeamia, vaan vuosien aikana paisuneita rahavirtoja, joita oli siirrelty pois virallisista kirjoista järjestelmällisesti.
Helena ei ollut ollut yrityksessä vain kirjanpitäjä. Hän oli rakentanut sen piilossa toimivan puolen, koko sen varjomekanismin, jonka Mikael kuvitteli olevan yksin omaa nerouttaan. Jokainen järjestely, jokainen maksuketju, jokainen pankkipapereihin ilmestynyt allekirjoitus, jonka Mikael oli raapustanut paikoilleen vilkaisemattakaan sisältöä, löytyi nyt hänen edestään. Helena kävi nopeasti läpi koontitaulukot ja pysähtyi lopulliseen lukuun. Kolmen vuoden aikana verottajan ohi oli kulkenut lähes 420 000 euroa.
Kyse ei enää ollut pikkuvilpistä eikä huolimattomuudesta. Suomen rikoslain mukaan se täytti törkeän veropetoksen tunnusmerkit: huomattava taloudellinen hyöty, pitkäkestoinen toiminta ja suunnitelmallisuus. Sellaisesta ei selvitty sormea heristämällä. Pahimmillaan edessä oli vuosien vankeus. Eikä vastuuseen joutuisi vain se, joka oli lähettänyt ilmoitukset ja painanut nimensä papereihin, vaan myös se, joka oli antanut käskyt. Mikael oli aina unohtanut yhden asian: osa hänen määräyksistään oli jäänyt hänen omalla äänellään viestiketjuihin.
Helena kopioi aineiston kahdelle suojatulle muistitikulle. Ensimmäisen hän sujautti vanhan talvitakkinsa taskuun. Takki riippui vaatekaapin perällä, eikä hän ollut käyttänyt sitä kolmeen vuoteen. Toisen tikun hän piilotti eteisen hyllyllä seisoneen pienen pyhän Ainon kuvan taakse. Se oli kodin ainoa esine, johon Mikael ei koskaan koskenut, koska jokin taikauskoinen pelko sai hänet välttelemään sitä. Sen jälkeen Helena palasi työpöydän ääreen, otti puhelimen käteensä ja etsi yhteystiedoista nimen, jota hän ei ollut avannut vuosiin.
Pekka Korhonen.
Pekka oli Mikaelin entinen esimies. Mikael oli uransa alkutaipaleella pettänyt hänet kylmästi: vienyt suuren asiakkaan, käyttänyt hyväkseen talon sisäisiä tietoja ja saanut vielä Pekan näyttämään koko kaupungin edessä hölmöltä. Korhonen oli silloin ollut lähellä konkurssia, mutta oli raivannut tiensä takaisin jaloilleen. Nyt hän omisti kilpailevan rakennusliikkeen, joka hengitti Laine Rakennuksen niskaan melkein jokaisessa tarjouskilpailussa. Helena tiesi hyvin, että Pekalla oli hänen miestään kohtaan vanha kauna — eikä se ollut vain liiketoiminnallinen.
Hän soitti tasan yhdeltätoista illalla. Hän ymmärsi, että vanhempi mies saattoi olla jo nukkumassa, mutta puhelu ei ehtinyt soida kuin kahdesti ennen kuin siihen vastattiin. Pekan äänessä oli sekä vireyttä että varovaisuutta.
— Pekka Korhonen, täällä Helena Laine, entisen alaisenne entinen kirjanpitäjä, Helena sanoi tasaisesti. — Pyydän anteeksi myöhäistä soittoa, mutta minulla on teille tarjous, josta ette luultavasti halua kieltäytyä.
— Helena? Mikaelin vaimo? Pekan äänessä vilahti aito hämmennys. — Mitä on tapahtunut? Heittikö hän sinut ulos keskellä yötä?
— Pahempaa, Helena vastasi. — Hän osti siskolleen asunnon 80 000 eurolla. Rahalla, jota minä olin kerännyt kuusi vuotta. Sen jälkeen hän ilmoitti, etten minä ole kukaan ja että yritys on hänen äitinsä nimissä. Hän unohti vain sen, että minä tiedän kaiken. Aivan kaiken. Kolmen vuoden ajalta. 420 000 euroa kassojen ohi. Haluatteko kuulla, millä hän voitti teidät siinä tarjouskilpailussa kaksi vuotta sitten? Minulla on kaikki: järjestelyt, tilinumerot, välikäsien tiedot ja ääniviestit, joissa hän antaa suorat ohjeet. Haluan oikeutta. Ja olen valmis luovuttamaan materiaalin teille ilman maksua. Yhdellä ehdolla.
— Millä ehdolla? Pekka ei enää edes yrittänyt peitellä kiinnostustaan.
— Huomenna kello kymmenen hänen toimistoonsa on tultava viranomaisia niin, ettei asia jää kahvipöytäkeskusteluksi. En tarkoita kohteliasta tarkastuskäyntiä, jossa pyydetään mappeja nähtäväksi. Tarkoitan kunnollista talousrikostutkinnan iskua ja kotietsintään rinnastettavaa tutkintatoimea yrityksen tiloissa. Teillä on yhteyksiä talousrikosyksikköön. Kertokaa heille, että on olemassa ilmoittaja, joka on valmis antamaan lausunnon ja toimittamaan dokumentit. Heidän pitää tulla niin, ettei Mikael ehdi siivota jälkiään.
Langan toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus. Helena kuuli Pekan hengittävän raskaasti, ikään kuin tämä punnitsisi jokaista sanaa, jonka oli juuri kuullut.
— Helena, ymmärrätkö sinä, että sinäkin olet allekirjoittanut papereita? Pekka sanoi lopulta hitaasti ja vakavana. — Sinä olet hoitanut noita kirjauksia. Jos tutkinta kaivaa tarpeeksi syvältä, sinustakin voi tulla jutussa epäilty.
— Ymmärrän, Helena sanoi. — Mutta minulla on tallessa hänen käskynsä. Olen valmis tekemään yhteistyötä tutkinnan kanssa, jotta minut nähdään todistajana eikä rikoskumppanina. Asianajajani mukaan se on mahdollista. Varsinkin, koska minä en ole hyötynyt tästä ylimääräisillä tuloilla. Ne 80 000 euroa, jotka hän vei minulta, olivat minun henkilökohtaisella tililläni. Ne oli säästetty virallisesta palkastani. Voin todistaa jokaisen euron alkuperän. Hän ei voi todistaa omistaan samaa.
Pekka rykäisi. Sitten hän päästi lyhyen, karhean naurahduksen.
— Kylläpä hän lämmitti käärmeen povellaan, Pekka tokaisi. — Hyvä on. Lähetä minulle sähköpostiin tiivis kooste: summat, päivämäärät, tilinumerot, nimet. Minä laitan yön aikana omat kontaktini liikkeelle. Huomenna kello kymmenen tasan puolisosi saa aamun, jota hän ei unohda.
Helena lopetti puhelun ja lähetti salatun viestin liitteineen. Kun se oli lähtenyt, hän nousi hitaasti, käveli eteisen peilin eteen ja jäi katsomaan itseään. Sieltä tuijotti takaisin väsynyt nainen, jonka silmien alla oli tummat varjot ja jonka hiukset oli vedetty tiukalle nutturalle. Mikael oli joskus sanonut hänen muuttuneen harmaaksi hiireksi. Mikael oli ollut väärässä. Hiiret pakenivat koloihinsa ja vapisivat pelosta. Helena oli jotain muuta: älykäs, pitkävihainen ja vaarallinen silloin, kun hänet ajettiin nurkkaan.
Hän hymyili peilikuvalleen ja sanoi ääneen:
— Sinä vielä tienaat, Mikael. Vankilan puurolautasen äärellä.
Seuraava aamu alkoi vierailulla, jota Helena oli osannut odottaa ja johon hän oli valmistautunut mielessään. Kello oli kymmenen, ja juuri siihen aikaan Mikaelin piti olla toimistolla vetämässä viikoittaista palaveriaan. Silloin asunnon ovikello soi. Ei lyhyesti eikä varovasti, vaan pitkänä, vaativana pärähdyksenä. Helena tunnisti soiton heti. Niin soitti vain Sari.
Kun hän avasi oven, hänen kälynsä seisoi kynnyksellä koko näyttävyydessään. Sari oli pukeutunut kirkkaan pinkkiin verkkapukuun. Hänen huulensa kiilsivät tahmaisesti, hiukset oli tupeerattu korkeaksi keoksi, jota hän ilmeisesti piti muodikkaana, ja kasvoilla oli ylimielinen ilme, jota oli selvästi harjoiteltu peilin edessä. Kädessään hänellä oli tyhjä matkakassi.
— No hei, siskoseni, Sari lauloi ja astui sisään odottamatta lupaa. — Minä tässä ajattelin, että kun sinulla ei nyt kerran ole enää rahaa uuteen asuntoon, niin mihin sinä tarvitset kaikkea tätä vanhaa roinaa? Sinulla on täällä muutenkin ahdasta, ja minulla taas on nyt paikka, mihin tavaraa voi viedä. Katsotaanpa vähän sinun vaatteitasi. Et kai sinä pahastu?
Helena väisti syrjään ja päästi hänet eteiseen. Hän ei sanonut mitään. Hän vain seurasi katseellaan, kuinka Sari kulki makuuhuoneeseen kuin omistaisi koko asunnon, tempaisi vaatekaapin auki ja alkoi selailla ripustimia.
— Voi että, mikä turkki! Sari hihkaisi ja kiskaisi esiin minkkiturkin, jonka Helena oli ostanut kolme vuotta aikaisemmin saamallaan bonuksella suuren rakennuskohteen onnistuneen luovutuksen jälkeen. — Sinähän et tätä enää käytä, vai mitä? Olet vähän liian vanha turkiksiin, eikö niin? Minulle tämä taas sopii täydellisesti.
Sari heitti turkin hartioilleen ja pyörähti peilin edessä. Helena seisoi oviaukossa kädet rinnalle ristittyinä ja pysyi vaiti. Sari tulkitsi hiljaisuuden alistumiseksi.
— Mikä sinua vaivaa, kun olet noin mykkä? Sari kääntyi katsomaan häntä silmät sirrillään. — Loukkaannuitko? Älä viitsi. Mikael teki ihan oikein. Sinä lypsit häntä kymmenen vuotta, eiköhän se jo riitä. Et saanut lasta, et rakentanut kotia, istuit vain laskemassa numeroitasi. Minä olen hänelle omaa verta. Hän lupasi minulle jo lapsena, että auttaisi aina. Kuka sinä olet? Loppuun käytetty kappale. Odotapa vain, kyllä hän vielä löytää normaalin naisen, joka antaa hänelle perillisen.
— Riisu turkki, Helena sanoi rauhallisesti.