— Tietysti saat, Anna vastasi ja sipaisi pojan hiuksia hellästi.
Pöydästä tuli tavallista juhlavampi. Anna oli jopa hakenut kaapista pienet kynttilät ja asettanut ne lasisiin tuikkukuppeihin. Hän oli toivonut, että illassa olisi ollut edes hetken verran lämpöä ja rauhaa.
Helena astui olohuoneeseen ja vajosi raskaasti nojatuoliin.
— Olen aivan poikki, hän huokasi pitkään. — Eero, älä kolistele niitä lautasia noin.
Poika jähmettyi heti. Hän laski viimeisen lautasen varovasti pöydälle ja vetäytyi vähän kauemmas.
Antti kääntyi Annan puoleen.
— Vie hänet keittiöön, hän sanoi. — Syököön siellä. Me haluamme syödä illallisen rauhassa.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin äkisti vedetty verho. Eero ei väittänyt vastaan. Hän otti vain oman lautasensa kaksin käsin ja lähti hitaasti kohti keittiötä, aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään outoa.
Anna jäi katsomaan pojan selkää. Painuneita hartioita. Pientä lautasta pienissä käsissä.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei alkanut selitellä mitään miehelleen. Hän ei sanonut, että hyvä on. Hän ei pyytänyt Eeroa kestämään vielä vähän. Hän vain seisoi paikallaan ja katsoi, kuinka hänen oma poikansa oli lähdössä syömään yksin keittiöön omassa kodissaan.
Vielä yhden sekunnin Anna seurasi häntä katseellaan. Sitten hän astui pojan luo, otti lautasen hänen käsistään ja laski sen tyynesti takaisin ruokapöydälle juuri siihen paikkaan, johon se kuului.
— Istu tähän, hän sanoi hiljaa Eerolle ja veti tuolia lähemmäs.
Poika istuutui hämmentyneenä, ymmärtämättä oikein, mitä oli tapahtumassa. Anna asettui hänen viereensä.
Antti tuijotti vaimoaan ensin yllättyneenä. Hämmästys muuttui kuitenkin nopeasti ärtymykseksi.
— Anna, mitä tämä esitys nyt on? Äiti on väsynyt, ja minä pyysin vain aivan tavallista asiaa…
— Tämä on minun asuntoni, Anna keskeytti tasaisella äänellä. — Ja minun poikani koti. Jos jollakulla on täällä liian ahdasta tai lapsen kanssa samassa pöydässä syöminen tuntuu liian meluisalta, hän voi aivan hyvin siirtyä itse keittiöön.
Helena parahti ja painoi kätensä rinnalleen.
— Vai niin. Vanha ihminen ajetaan pois ruokapöydästä. Tähänkin piti vielä elää.
— Kukaan ei aja teitä minnekään, Anna vastasi rauhallisesti. — Te istutte pöydässä. Minun poikani istuu myös pöydässä. Ja niin se tästä lähtien on.
Antti korotti ääntään. Hän puhui kunnioituksesta, kiittämättömyydestä ja siitä, miten asioita ei muka saanut hoitaa näin. Anna ei keskeyttänyt häntä kertaakaan. Hän nousi vain ylös, käveli hyllyn luo, otti laatikosta asunnon asiakirjakansion ja laski sen miehensä eteen pöydälle.
— Jos se on tarpeen, minä kyllä muistutan.