— Kenelle tämä asunto kuuluu.
Antti vaikeni. Huoneeseen laskeutui sellainen hiljaisuus, että lusikan kilahduskin olisi kuulunut liian kovalta. Eero tuijotti äitiään silmät suurina, aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa.
Sinä iltana päivällinen syötiin lähes sanattomana. Helena ei juuri koskenutkaan ruokaan, vaan huokaili raskaasti ja näyttävästi. Antti piti katseensa lautasessa. Anna söi rauhallisesti ja työnsi välillä Eeron puolelle palan leipää.
Kun poika oli mennyt omaan huoneeseensa, Anna pyysi miestään jäämään vielä keittiöön.
— Sanon tämän vain kerran, hän aloitti tyynesti. — Äidilläsi on kuukausi aikaa etsiä vuokra-asunto ja muuttaa pois. Ja sinä lakkaat kohtelemasta Eeroa niin kuin hän olisi ylimääräinen omassa kodissaan. Jos kumpikaan näistä ei onnistu, te lähdette molemmat. Päätös on sinun.
Antti katsoi häntä pitkään. Hän näytti odottavan, että Anna naurahtaisi, perääntyisi tai sanoisi liioitelleensa.
— Oletko sinä tosissasi? hän kysyi viimein.
— Täysin.
Antti nousi tuolilta ja nykäisi hihansa suoraksi.
— No hyvä on. Sitten me lähdemme. Vaikka heti tänään.
— Sopii, Anna vastasi. — Autan pakkaamaan.
Sitä Antti ei ollut osannut odottaa. Anna huomasi, miten miehen ilme horjahti sekunnin murto-osaksi. Mutta hän ei jäänyt sitä katsomaan, vaan meni eteisen kaapille, avasi oven ja otti Antin takin henkarista.
He keräsivät tavaroita puoleenyöhön saakka. Helena itki ja toisteli, että hänet oli petetty. Antti ei sanonut juuri mitään. Muutaman päivän kuluttua he todella muuttivat pois ja hankkivat vuokra-asunnon.
Kolmen viikon päästä Antti soitti. Hän sanoi menettäneensä malttinsa, olevansa valmis keskustelemaan kaikesta uudelleen ja kertoi, että hänen äitinsä suostuisi asumaan erillään.
— Hyvä, että ymmärsit sen, Anna vastasi. — Mutta meidän ei tarvitse palata entiseen.
Hän lopetti puhelun ja jäi pitkäksi aikaa seisomaan ikkunan eteen.
Syksy taittui vähitellen talveksi. Asunnossa oli taas valoa, ilmaa ja tilaa hengittää.
Eero levitti jälleen rakennuspalikkansa olohuoneen matolle. Hän nauroi taas ääneen katsoessaan piirrettyjä. Hän kutsui luokkakavereitaan kylään, ja eteisen lattialle ilmestyi jälleen vieraita lenkkareita.
Eräänä iltana he söivät kahdestaan. Eero voiteli leipää, pysähtyi äkkiä ja nosti katseensa äitiinsä.
— Äiti, on kyllä hyvä, että me asutaan nyt kahdestaan.
Anna katsoi poikaansa. Tämän silmät olivat levolliset, ja suupielissä viipyi pieni, varovainen hymy.
— Niin, hän sanoi hiljaa. — On hyvä.
Silloin Anna ymmärsi, ettei hänen elämänsä tärkein päätös ollut syntynyt sillä hetkellä, kun hän oli lausunut sanat ääneen. Se oli syntynyt jo sinä iltana, jolloin hän oli ottanut lautasen vaivihkaa poikansa käsistä ja asettanut sen takaisin pöydälle.