Mukana kulki myös Helenan rakkain nojatuoli. Uutta kotia hän ei näyttänyt etsivän kovinkaan kiireesti. Asunnonvälittäjä ei kuulemma koskaan soittanut takaisin, tarjolla olevat alueet eivät tuntuneet sopivilta ja hinnat olivat hänen mielestään aivan kohtuuttomia. Viikot venyivät kuukausiksi. Matkalaukut katosivat vähitellen kaappien uumeniin, ja nojatuoli asettui kuin pysyvästi parhaalle paikalle ikkunan viereen.
Anna huomasi, miten kodin ilmapiiri alkoi hiljalleen muuttua, mutta hän ei sanonut mitään. Hän halusi uskoa, että tilanne järjestyisi itsestään.
Uudet säännöt ilmestyivät arkeen melkein huomaamatta. Yksi toisensa jälkeen, aivan kuin joku olisi öisin siirrellyt huonekaluja ja aamulla väittänyt kaiken olleen aina niin.
Ensin Eeroa huomautettiin siitä, että hän juoksi käytävällä.
— Lapsi tömistelee kuin hevonen, Helena totesi eräänä iltana ruokapöydässä, vaikka ei näyttänyt puhuvan kenellekään erityisesti.
Antti käänsi katseensa poikaan.
— Eero, voisitko olla vähän hiljempaa. Mummilla on raskasta.
Anna vaikeni. Pian kiellettiin lastenohjelmien katsominen ilman kuulokkeita, koska television ääni muka raastoi hermoja. Sen jälkeen kovaääniset puhelut kavereille eivät enää sopineet. Lopulta ongelmaksi tulivat kaverit itse. Helenan mukaan vieraat lapset toivat mukanaan sotkua ja levottomuutta. Leikkiä sai enää omassa huoneessa, ja sekin piti lopettaa seitsemään mennessä. Jopa nauru, jos se helähti liian iloisena ja pitkään, sai olohuoneesta osakseen tyytymättömän katseen.
— Äiti tarvitsee rauhaa, Antti sanoi aina, kun Anna yritti ottaa asian puheeksi. — Yritä ymmärtää. Hän on jo iäkäs ihminen.
Anna yritti ymmärtää. Kerta toisensa jälkeen.
Hän vakuutteli itselleen, että kaikki oli vain väliaikaista. Että Helena väsyi helposti. Että Antti ei yksinkertaisesti halunnut riitaa. Mutta Eero muuttui viikko viikolta hiljaisemmaksi. Hän ei enää syöksynyt aamuisin huoneestaan nauraen. Hän ei jättänyt rakennuspalikoita olohuoneen pöydälle. Yhä useammin hän istui omassa huoneessaan tabletin tai kirjan kanssa eikä uskaltanut tulla ulos ilman erityistä syytä.
Eräänä iltana Anna kurkisti pojan huoneeseen. Eero makasi sängyllään ja tuijotti kattoa.
— Mikset sinä nuku? Anna kysyi hiljaa.
Poika oli hetken vaiti. Sitten hän käänsi päätään.
— Äiti… olenko minä teidän tiellänne?
Anna istahti hänen viereensä sängylle ja veti hänet syliinsä lujemmin kuin oli aikonut. Sanoja ei löytynyt. Eerokaan ei kysynyt enempää.
Sunnuntaina he palasivat kävelyltä kaikki yhdessä: Anna, Antti, Eero ja Helena. Ulkona oli ollut kaunista. Syksyinen aurinko paistoi pehmeästi, ja Eero potki jaloillaan lehtikasoja niin, että nauroi ääneen. Anna katseli häntä ja ajatteli, että juuri tällaista elämän olisi pitänyt olla.
Kotona hän ryhtyi heti laittamaan päivällistä. Eero pyöri hänen lähellään, asetteli lautasia pöytään ja kyseli, saisiko nostaa leivän koriin.