— Äitini on väsynyt kävelyn jälkeen. Vie poikasi pois, ettei hän metelöi, Antti sanoi terävästi ja paiskasi olohuoneen oven kiinni suoraan kahdeksanvuotiaan Eeron nenän edestä.
Poika jäi seisomaan eteiskäytävän keskelle kuin paikalleen naulittuna. Hänen käsissään oli rakennussarjan laatikko, sininen pakkaus, jonka kannessa oli paloauto. Hän oli koonnut sen aivan itse, ilman kenenkään neuvoja, ja odottanut koko aamun sopivaa hetkeä näyttääkseen työnsä isoäidille.
Anna seisoi seinän vieressä ja katsoi poikaansa. Eero ei purskahtanut itkuun. Hän vain laski katseensa hitaasti, kääntyi ja käveli ääneti keittiöön.
Jokin Annan sisällä nytkähti kipeästi. Hänen oma lapsensa oli alkanut tuntua vieraalta omassa kodissaan. Ja hän itse oli teeskennellyt liian kauan, ettei huomannut sitä.
Anna oli kolmekymmentäkuusivuotias. Hän oli lyhyehkö, tummahiuksinen nainen, joka sitoi hiuksensa melkein aina poninhännälle. Työkseen hän hoiti hankintoja pienessä tukkuyrityksessä. Työtoverit pitivät häntä rauhallisena, maltillisena ihmisenä, sellaisena, joka ei menettänyt hermojaan turhasta. Kotona hän yritti olla samanlainen.
Ensimmäisestä avioliitostaan erottuaan Anna oli asunut useita vuosia kahdestaan Eeron kanssa. Heidän kolmen huoneen asuntonsa rauhallisella alueella oli tuntunut hänestä oikealta turvapaikalta: valoisalta, avaralta ja omalta. Aamuisin poika ryntäsi hänen huoneeseensa huutaen: ”Äiti, onko aamupala jo valmis?” ja Anna nauroi, vaikka ei ollut ehtinyt vielä kunnolla edes avata silmiään. He olivat tottuneet kodin rytmiin, sen hiljaisiin nurkkiin ja tuttuun ilmaan.
Antin Anna tapasi sattumalta yhteisen tuttavan luona. Mies oli häntä hieman vanhempi, levollinen, puhui matalalla äänellä ja osasi kuunnella toisen loppuun asti.
— Sinä et koskaan keskeytä, Anna sanoi hänelle kerran.
— Minua vain kiinnostaa, mitä sanot seuraavaksi, Antti vastasi ja hymyili.
Eeron kanssa Antti löysi yhteisen sävelen nopeasti. Hän vei poikaa jalkapalloon, auttoi askarteluissa eikä yrittänyt esittää uutta isää, mutta ei myöskään pysytellyt etäällä. Häiden jälkeen Antti muutti Annan ja Eeron luo. Ensimmäinen vuosi sujui kevyesti, melkein huomaamatta.
Levottomuus hiipi mukaan vasta myöhemmin. Eräänä iltana Antin äiti Helena soitti ja ilmoitti myyneensä asuntonsa. Selitys oli yksinkertainen:
— Haluan olla lähempänä poikaani. Asun jonkin aikaa teillä, kunnes löydän itselleni sopivan paikan.
Anna katsoi Anttia kysyvästi. Mies kohautti olkapäitään.
— Sehän on vain väliaikaista. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?
Ei Annalla ollut. Ei silloin.
Helena saapui mukanaan neljä suurta matkalaukkua ja kaksi laatikollista astioita.