Hän painoi kätensä rintaansa vasten, ikään kuin sydän olisi äkkiä vihlaissut.
— Mika, kuuletko sinä tämän? — hän valitti. — Hän syyttää minua jo leivänpalastakin! Minä annoin hänelle asunnon, ja hän kehtaa heilutella edessäni jotakin remonttiaan! Nyt hänellä on oma yritys, suuri ja mahtava liikenainen! Ja me olemme sitten pelkkää tehdasrahvasta, vai niinkö?
— Äiti, riittää jo, — Mika sanoi viimein. Hän laski kuppinsa pöydälle ja käänsi katseensa vaimoonsa. — Laura, miksi sinun pitää heti aloittaa? Äiti vain kysyi. Sinä otat aina kaiken hyökkäyksenä. Jos tahdot, minä voin pyytää anteeksi puolestasi.
— Minun puolestani? — Laura toisti hitaasti. Hänen sisällään jokin kiristyi, soi kuin liian tiukalle vedetty lanka. — Mistä sinä aiot pyytää anteeksi, Mika? Siitäkö, että äitisi juuri nimitti minua kaupustelijaksi? Vai siitä, että hän pitää minun rahojani teidän rahoina? Vai siitä, että hän selkäni takana selittää, etten muka pidä teitä edes ihmisinä?
— Sinä käsitit kaiken väärin! — Helena kiljaisi. — Minä olen aina suhtautunut sinuun sydämellä, ja sinä…
— Minä tulin teidän luoksenne viime kuussa, — Laura keskeytti. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana hänen äänensä nousi. — Kun mökillänne putki petti. Muistatteko? Jätin kolme asiakastapaamista kesken, hyppäsin autoon ja ajoin Järvenpäähän, koska te itkunitte puhelimessa, että Mika on töissä ja vesi nousee lattialle. Minä etsin päivystävän putkiliikkeen, maksoin kiireellisen käynnin, ostin uuden pumpun sadallakahdeksallakymmenellä eurolla ja seisoin kolme tuntia polvia myöten jääkylmässä vedessä, kunnes putki saatiin vaihdettua. Muistatteko te sen, Helena?
Helena lehahti tummanpunaiseksi.
— Pyysinkö minä sinua tekemään niin? — hän huusi. — Sinä tulit itse! Kukaan ei kutsunut! Ja se pumppukin oli halvin mahdollinen, näin netistä, että tarjolla oli kaksi kertaa kalliimpia malleja! Nytkö sinä alat luetella hyviä tekojasi, aivan kuin olisin sinulle velkaa hautaan saakka?
Laura naurahti. Ääni oli kireä ja vihainen, hermostunut nauru, joka pääsi hänen suustaan ennen kuin hän ehti sitä estää.
— Halvin mahdollinen? — hän kysyi. — Helena, se oli italialainen pumppu ja mallistonsa parhaasta päästä. Mutta kyse ei edes ole rahasta. Kyse on siitä, että minä autan teitä jatkuvasti. Kuukausi toisensa jälkeen. Välillä rahalla, välillä ruoalla, välillä kodinkoneilla. Kun olitte sairaana, toin teille lääkkeet. Kun tarvitsitte puhelimen, annoin omani, vaikka se oli käytännössä uusi. Kun Mikalla ei ollut varaa syntymäpäivälahjaanne, minä ostin teille sen turkin, josta olitte haaveilleet kolme vuotta. Ettekä te kertaakaan — ette ainuttakaan kertaa — sanoneet minulle edes tavallista kiitosta.
Keittiöön laskeutui sellainen hiljaisuus, että vedenkeitinkin tuntui vaienneen.
— Turkin… — Helena kuiskasi, mutta kokosi itsensä heti. — Mitä sitten? Lahja on lahja, ei mikään kauppatavara! Luuletko sinä, että rahalla voi ostaa kaiken? Minun kunnioitukseni? Poikani rakkauden? Ilman häntä sinä et ole mitään! Kuka sinä edes kuvittelet olevasi? Tyttö jostain takapajulasta, joka tuli valloittamaan Vantaata! Äitisi on opettaja pikkukoulussa, isäsi juoppo, joka jätti perheensä! Mitä sinä oikein esität?
Se osui vyön alle. Tarkoitetusti. Tarkasti. Sellaisen ihmisen iskuna, joka tiesi, mihin kohtaan sattuu eniten. Laura oli joskus luottanut Helenaan niin paljon, että oli puhunut lapsuudestaan avoimesti, melkein kuin omalle sukulaiselle.
Hänen silmissään musteni. Hän tarttui pöydän reunaan, ettei kaatuisi.
— Olkaa hiljaa, — hän sanoi hyvin matalalla äänellä. — Olkaa hiljaa heti.
— Mitä pahaa minä sanoin? Totuusko kirvelee? — Helena ei enää pystynyt pysähtymään. Hän vyöryi eteenpäin kuin raskas kuorma-auto, josta jarrut olivat pettäneet. — Luuletko, etten minä ymmärrä, miksi sinä Mikan kanssa naimisiin menit? Sinä tarvitsit osoitteen Vantaalta! Sinä tarvitsit asunnon! Sinä käytit poikaani hyväksesi!
— Äiti, lopeta! — Mika huusi äkkiä. Hän oli kalvennut kokonaan, ja otsalle oli noussut hikeä. — Kuuletko sinä itse, mitä päästät suustasi?
— Sinä olet aivan hiljaa! — Helena tiuskaisi hänelle. — Hän kietoi sinut pikkusormensa ympärille, ja sinä annoit sen tapahtua! Istut hänen tossunsa alla kuin mikäkin rätti!
Laura suoristautui. Ohimoissa jyskytti, mutta kun hän puhui, hänen äänensä oli lähes tyyni. Kylmä. Sillä tavoin puhutaan, kun tuomio on jo annettu.
— Helena. Ensinnäkin minulla oli Vantaan osoite kolme vuotta ennen kuin edes tapasin poikanne. Ostin huoneen kimppakämpästä omilla rahoillani, jotka olin ansainnut tekemällä kolmea työtä yhtä aikaa. Toiseksi, kun menin Mikan kanssa naimisiin, hän asui tässä asunnossa, joka muistutti enemmän varastoa kuin kotia: seinillä oli seitsemänkymmentäluvun tapetit ja kalusteet halvinta mahdollista sarjaa. Minä tein tästä paikasta kodin. Kolmanneksi te ette saa puhua minun perheestäni tuolla tavalla.