— Voi hyvä Laura, älä nyt viitsi, mistä ihmeen viidestäsadasta eurosta sinä puhut? Oletko sinä muka nähnyt heidän kirjanpitoaan ja tulojaan? — anopin, Helenan, ääni leikkasi keittiön iltahiljaisuuden terävästi kuin veitsi. Laura pysähtyi eteiseen niin äkisti, ettei ehtinyt riisua toista kenkäänsä. — Se sinun miniäsi on hankkinut kaikessa hiljaisuudessa itselleen huvilan Kotkasta sillä aikaa, kun te muka kituutatte täällä makaronilla. Minä sanon sinulle, hän ei pidä meitä ihmisinä ollenkaan.
Laura jäi seisomaan ruokakassi rintaansa vasten puristettuna. Kassin sisällä oli perheen tavallinen iltapaketti: näkkileipää, rasvatonta raejuustoa, tuoreita yrttejä. Mukana oli myös kallis suklaarasia Helenalle, sellainen jonka Laura osti melkein joka kerta ”ihan vain kahvin kanssa”, koska tiesi anopin mieltyneen niihin. Nyt tuo hyvästä tahdosta ostettu rasia tuntui äkkiä naurettavalta lahjomiselta.
Keittiössä tuli hiljaista. Vain lusikan kilahtelu kupin reunaa vasten kuului selvästi. Mika, hänen miehensä, sekoitti sokeria hermostuneesti teehensä. Niin hän teki aina, kun hänen äitinsä aloitti tutun valituslaulunsa.
— Äiti, riittää nyt, — Mika sanoi väsyneellä äänellä, mutta siinä ei ollut todellista vastarintaa. Se oli pikemminkin pyyntö puhua vähän hiljempaa kuin vaatimus lopettaa. — Mikä huvila? Laura on tehnyt töitä kuin hullu jo kymmenen vuotta. Jos hänellä on jotain, hän on ansainnut sen itse.
— Itse ansainnut! — Helena tuhahti. — Entä sinä sitten? Etkö sinä muka raada omalla työmaallasi? Sinähän olet insinööri! Ja mikä hän on? Kauppias! Ei ole joutunut tekemään mitään, tuli vain valmiiseen pöytään. Istuu siellä salongissaan viilaamassa kynsiä, ja sinä syöt hänen jälkiäänteensä.
Laura sulki silmänsä hetkeksi. Vai niin. Kymmenen vuoden työ, jolla hän oli rakentanut tyhjästä kauneushoitoloiden ketjun aloitettuaan vuokraamalla pienen kellaritilan, oli siis ”kynsien viilaamista”. Ja Mika, joka oli istunut kaksitoista vuotta samassa tehtävässä arkkitehtitoimistossa vakaalla noin seitsemänsadan euron kuukausipalkalla, muka katkoi selkänsä raatamalla.
Hän paiskasi ulko-oven kiinni tarkoituksella niin kovaa, ettei hänen läsnäolonsa jäänyt keneltäkään huomaamatta.
— Olen kotona, — Laura ilmoitti kuuluvasti, astui olohuoneen puolelle eikä vilkaissutkaan keittiöön. — Aikooko joku syödä illallista?
Helena lipui keittiöstä heti näkyviin. Hän oli pyöreä, ryhdikäs nainen, jonka korkea kampaus sai hänet muistuttamaan eläkkeelle jäänyttä oopperatähteä. Hän levitti kätensä teatraalisesti.
— Voi Laura-kulta, mehän juuri puhuimme sinusta! Kehuimme vain. Sanoin Mikalle, miten onnekas mies hän on, kun hänellä on noin kaunis, viisas ja hyvin tienaava vaimo.
Laura katsoi anoppia suoraan silmiin. Vaaleissa, hieman ulkonevissa silmissä lainehti jotakin tummaa ja sitkeää. Se ei ollut rakkautta. Ei edes puhdasta vihaa. Se oli kateutta.
— Kiitos, Helena, — Laura vastasi kuivasti ja meni keittiöön. — Olen väsynyt, joten jätetään kohteliaisuudet väliin. Kuulin kyllä, mitä te sanoitte.
Mika seisoi ikkunan luona kuppi kädessään. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, joka ihmisellä on silloin, kun hän toivoo voivansa kadota mihin tahansa muualle. Vaikka kellariin. Tai toiselle puolelle maata.
— Mitä sinä muka kuulit? — Helena kysyi ja vaihtoi hetkessä hyökkäävämpään sävyyn.
— Sen huvilan Kotkassa, — Laura sanoi ja alkoi nostella ostoksia pöydälle. Hänen liikkeensä olivat rauhallisia, vaikka sormet vapisivat jännityksestä. — Makaronit. Ja sen, etten muka pidä teitä ihmisinä.
— No eikö se sitten ole totta? — Helena iski kädet lanteilleen.
Siinä hetkessä kaikki muuttui. Vielä sekunti aiemmin asian olisi voinut kääntää huonoksi vitsiksi, selittää että ”enhän minä sitä tarkoittanut”. Laura odotti sitä. Hän katsoi Mikaa. Mies vaikeni. Hän tuijotti kuppiaan kuin sen pohjalle olisi piirretty aarrekartta.
— Mikä ei ole totta? — Laura kysyi hiljaa.
— Mikään ei ole totta! Luuletko sinä olevasi jotenkin erityinen? Kuvitteletko, että kun sinulla on vähän enemmän rahaa, olet nyt joku kuningatar? Entä se, että minä ja Mikan isä teimme koko ikämme töitä tehtaalla, jotta pojalle saatiin asunto — oletko sinä sen unohtanut? Missä te nyt asuisitte ilman meitä?
Laura kääntyi anoppiaan kohti. Hitaasti, hyvin hitaasti, kuin puristuksiin painettu jousi, joka päästetään suoristumaan vain tarkassa hallinnassa.
— En ole unohtanut, Helena. Tämän asunnon ostitte sinä ja Olavi. Olin siitä teille todella kiitollinen. Juuri siksi laitoin kaikki säästöni siihen, kun teimme viisi vuotta sitten perusteellisen remontin — viisitoistatuhatta euroa. Muutin vanhanaikaisen mummotyylisen asunnon nykyaikaiseksi kodiksi. Silloin te sanoitte kiitos ja unohditte asian seuraavana päivänä. Remonttilainan maksoin pois kahdessa vuodessa. Yksin. Ilman teidän apuanne.
Helena jäi hetkeksi sanattomaksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että joku väitti vastaan. Koko perhe oli elänyt periaatteella: kun äiti sanoo jotakin, muut nyökkäävät. Mika vaikeni edelleen.
— Ai näinkö sinä nyt alat puhua! — Helena parahti, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loukkaantuneeseen ilmeeseen, aivan kuin hän olisi jo valmistautunut seuraavaan kohtaukseen.