isääni ei koskaan voi kutsua juopoksi. Hän kuoli keuhkosyöpään, koska teki vuosikaudet työtä paikassa, jossa hengitettiin myrkkyjä, ja minä olin silloin vasta kaksitoistavuotias. Enkä minä anna kenenkään häpäistä hänen muistoaan.
Laura kääntyi miehensä puoleen. Mika seisoi pää painuksissa kuin poika, joka oli jäänyt kiinni pahanteosta.
— Entä sinä? Laura kysyi hiljaa, mutta jokainen sana osui terävästi. — Aiotko sanoa mitään? Äitisi loukkasi juuri minun vanhempiani. Minun perhettäni. Minua. Katsotko sinä tätä vain vierestä? Oletko sinä hänen puolellaan?
Mika kohotti katseensa. Hänen silmissään oli niin raskas, avuton alakulo, että Laura tunsi hetken ajan sääliä. Vain hetken.
— Laura, tiedäthän sinä äidin, hän mutisi. — Ei hän pahalla. Hän vain menetti malttinsa. Hän on jo iäkäs ihminen. Miksi sinä takerrut sanoihin kuin lapsi? Hän sanoi typerästi, sellaista sattuu kaikille.
— Sanoi typerästi, Laura toisti hitaasti. — Hän on järjestelmällisesti murentanut minua ihmisenä vuosien ajan, ja sinä kutsut sitä typeräksi lipsahdukseksi. Hän suunnittelee selkäni takana, miten minun ansaitsemani rahat käytetään, ja sinun mielestäsi sellaista vain sattuu. Hän sylkee minun ja vanhempieni päälle, ja sinä pyydät minua olemaan loukkaantumatta.
— No mitä sinä oikein haluat, että teen? Että käyn hänen kimppuunsa?! Mika korotti äänensä, ja siinä huudossa oli niin paljon voimattomuutta, että Laura ymmärsi lopullisesti kaiken. — Että ajan hänet ulos?! Hän on minun äitini, tajuatko? Äitini!
— Ja minä olen sinun vaimosi, Laura vastasi. — Olen ollut sinun perhettäsi kaksitoista vuotta. Mutta ilmeisesti se ei ole koskaan todella mennyt sinulle perille.
Hän kääntyi ja poistui keittiöstä. Makuuhuoneessa hän veti vaatekaapin ylähyllyltä pienen matkakassin ja alkoi kerätä tavaroitaan. Kädet vapisivat niin kovasti, että neuleet luiskahtelivat sormien välistä.
Hetken kuluttua Mika ilmestyi oviaukkoon.
— Mitä sinä teet? hän kysyi säikähtäneenä.
— Pakkaan. Menen toistaiseksi Vikin luo.
— Laura, älä nyt hölmöile! Aiotko sinä lähteä tavallisen riidan takia? Yritätkö sinä nyt nostaa omaa arvoasi? Äiti katuu jo, olen varma siitä!
Eteisestä kuului Helenan ääni:
— Menköön vain! Antaa mennä niin pitkälle kuin jalat kantavat! Morsiamia löytyy kyllä, parempiakin on nähty! Siinäkin olevinaan joku prinsessa!
Laura hymähti kuivasti ja heitti meikkipussin kassiin.
— Kuuletko? hän kysyi mieheltään. — Äitisi ei kadu mitään. Häntä ei kiinnosta. Eikä ilmeisesti sinuakaan. Sinulle tärkeintä on vain se, että kaikki jatkuisi kuten ennenkin. Että hän saisi tulla milloin haluaa, pyyhkiä jalkansa minuun ja sinä voisit teeskennellä, ettei mitään tapahdu. Että minä olisin hiljaa, hymyilisin ja maksaisin kaiken kuten tähänkin asti.
— Puhutaan tästä huomenna! Mika yritti tarttua kassiin ja vetää sen pois. — Sinä olet nyt tunteiden vallassa. Sanot vielä jotain, mitä kadut myöhemmin!
Laura veti vetoketjun kiinni terävällä liikkeellä niin, että Mikan sormet olivat vähällä jäädä väliin.
— Kaksitoista vuotta, hän sanoi katsoen miestään suoraan silmiin. — Kaksitoista vuotta minä kuvittelin, että jokin vielä muuttuu. Ja koko sen ajan sinä vain istuit odottamassa, että minä ja äitisi selvittäisimme kaiken keskenämme. Sinä et ole aviomies. Sinä olet vuokralainen. Ihminen, joka asuu samassa asunnossa kanssani ja käyttää minun palkkaani.
— Ei se ole noin! Mika huusi. — Minä rakastan sinua! Tiedäthän sinä sen!
— Rakastat? Laura kysyi ja puki takin ylleen. — Miksi et sitten kertaakaan sanonut äidillesi: ”Lopeta, hän on minun vaimoni, ja minä olen hänelle kiitollinen”? Miksi et kertonut hänelle, että minä maksan asuntolainaa sillä aikaa kun sinä pidät palkkasi itselläsi? Miksi et sanonut, että juuri minä vien häntä lääkäreihin ja ostan hänelle kalliit lääkkeet, kun eläke ei riitä? Miksi annoit hänen haukkua minua joka kerta kaupustelijaksi ja nousukkaaksi, samalla kun sinä itse pyysit minulta rahaa bensaan?
Mika vaikeni. Hänen suunsa aukesi ja sulkeutui kuin kuiville joutuneella kalalla.
— Niinpä, Laura totesi. — Sinulla ei ole mitään vastattavaa.
Hän nosti kassin olalleen ja lähti kohti ulko-ovea. Oviaukossa hän pysähtyi ja vilkaisi anoppiaan. Helena seisoi keittiön suulla kädet rinnalle ristittyinä. Hänen kasvoillaan oli voitonriemuinen ilme.
— No, mitä siinä vielä seisot? Helena ivasi. — Lähdetkö? Hyvää matkaa vain. Mutta muista yksi asia: asunto on meidän. Jos palaat, elät meidän sääntöjemme mukaan.
Laura katseli häntä pitkään, kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa kunnolla. Sitten hän siirsi katseensa Mikaan.
— Tiedätkö, Mika, hän sanoi rauhallisesti, melkein arkisesti. — Minä todella lähden. Mutta en väliaikaisesti. Haen avioeroa. Ja älkää huoliko, en aio vaatia tästä asunnosta mitään. Minulla on onneksi omani. Juuri se asunto, jonka ostin viime vuonna sillä aikaa, kun te täällä mietitte, miten saisitte minut kätevämmin lypsetyksi tyhjiin.
Helenan ilme valahti. Sellainen käänne ei selvästikään ollut käynyt hänen mielessään.
— Mikä asunto? hän kysyi kireästi. — Mistä asunnosta sinä oikein puhut?