Se oli jännittynyttä, harkitsevaa hiljaisuutta. Anna ymmärsi saman tien: Helena oli tiennyt kaiken. Hän oli tiennyt, ja silti hän oli soittanut vaatimaan rahaa.
— Anna, älä nyt tee tästä suurempaa numeroa kuin se on, Helena aloitti sovittelevasti, mutta hänen äänessään kaikui tuttu ylemmyys. — Mies horjahti, sellaista sattuu. Ei se mitään pysyvää ole. Kyllä hän aikansa kulkee omia teitään ja palaa sitten kotiin. Sinun pitäisi olla viisaampi, ei heti katkaista kaikkea yhdellä iskulla. Perhettä täytyy pitää koossa. Miehet ovat kuin lapsia, joskus niille pitää antaa vähän vapautta, jotta ne ymmärtävät, missä niiden on oikeasti hyvä olla. Odota vain rauhassa. Mutta sillä välin meidän täytyy hoitaa tämä aita-asia. Työmiehet eivät jää odottamaan, että te siellä sovitte riitanne.
Anna kuunteli, ja samalla kuin jokin sumu olisi alkanut hälvetä hänen silmiensä edestä. Kaikki nämä vuodet hän oli aidosti uskonut elävänsä tavallisessa perheessä. Olihan heillä ollut vaikeutensa, ja kyllä, Helena oli usein vaativa, joskus jopa kohtuuttoman vaativa. Mutta Anna oli pitänyt heitä läheisinä ihmisinä. Nyt totuus paljastui karuna: hän oli ollut heille ennen kaikkea kätevä lompakko ja ilmainen apulainen. Jopa oman poikansa petoksen Helena oli valmis sivuuttamaan, kunhan hänen oma mukavuutensa ei vaarantuisi.
— Minä en auta teitä enää, Anna sanoi anopilleen hitaasti, painottaen jokaista sanaa. — Poikanne lähti toisen naisen luo. Antakaa sen rouvan huolehtia teistä tästä eteenpäin.
— Mitä sinä oikein puhut?! Helena henkäisi loukkaantuneena. — Mikä rouva? Sari on herkkä ja hienotunteinen ihminen, ei hän sovi tällaisten asioiden hoitamiseen! Ja sitä paitsi sinä ja minä olemme sukua. Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavalla. Minä olen jo sopinut ihmisten kanssa!
— Te sovitte, te maksatte. Hyvää päivänjatkoa, Helena. Älkää enää soittako minulle.
Anna painoi puhelun poikki ja esti numeron saman tien. Sitten hän käveli keittiöön ja laski itselleen lasillisen kylmää vettä hanasta. Hänen kätensä vapisivat vielä hieman äskeisestä jännityksestä, mutta rinnan alla alkoi levitä outo, kevyt tunne. Aivan kuin raskas kivi, jota hän oli vuosikausia kantanut mukanaan, olisi vihdoin pudonnut maahan.
Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla Mikael istui kalliilla nahkasohvalla Sarin tilavassa asunnossa. Uusi elämä, josta hän oli niin pitkään haaveillut, ei ollut alkanut aivan niin loistokkaasti kuin hän oli mielessään kuvitellut. Sari istui vastapäätä nojatuolissa ja naputti pitkiksi lakatuilla kynsillään ärtyneesti puhelimensa näyttöä.
— Mikael, selittäisitkö minulle, miksi äitisi on pommittanut minun puhelintani koko päivän? hän kysyi viileästi nostamatta katsettaan.
Mikael nielaisi hermostuneena.
— Ymmärräthän, äiti on alkanut järjestää remonttia mökillä. Hän haluaa vaihtaa aidan. Anna on yleensä auttanut häntä näissä asioissa: sopinut tekijät, hoitanut käytännön jutut ja siirtänyt rahat. Mutta nyt, kuten arvaat, Anna kieltäytyi. Äiti meni siitä tolaltaan ja soittelee nyt, pyytää apua.
Sari laski puhelimen hitaasti käsistään ja kohotti katseensa Mikaeliin. Hänen katseensa oli pitkä ja läpitunkeva, sellainen, joka sai miehen olon muuttumaan hetkessä epämukavaksi.
— Anna auttoi. Anna siirsi rahat, Sari toisti rauhallisesti, melkein venyttäen sanoja. — Ja nyt sinä haluat, että minä teen saman?
— Ei, ei, Sari, ei tietenkään! Mikael kiirehti sanomaan ja heilautti käsiään torjuvasti. — Äiti vain tarvitsee noin neljäsataaviisikymmentä euroa ennakoksi niille työmiehille. Ajattelin, että ehkä voisimme ottaa pienen osan niistä rahoista, joita olemme säästäneet merilomaa varten. Minä maksan kaiken takaisin heti seuraavasta palkasta.
Sarin kasvot vääristyivät avoimesta suuttumuksesta.