Anna painoi ulko-oven kiinni takanaan ja jäi hetkeksi nojaamaan selällään sen viileää pintaa vasten. Asunnossa vallitsi outo, melkein korvia särkevä hiljaisuus. Naulakosta puuttui Mikaelin harmaa takki, ja eteisen kenkähyllyltä olivat kadonneet hänen ruskeat suosikkikenkänsä. Kaksitoista vuotta avioliittoa oli päättynyt saman aamun aikana lyhyeen keskusteluun eteisessä. Mikael oli vältellyt katsetta, sulkenut laukkunsa vetoketjua hätäisin sormin ja mutissut sekavia selityksiä siitä, miten tunteet olivat kuulemma hiipuneet, miten hän oli löytänyt todellisen rakkauden ja miten heidän olisi parempi erota aikuismaisesti ja siististi.
Anna ei alkanut huutaa. Hän ei tarttunut miehen käsivarteen eikä pyytänyt tätä jäämään. Hän seisoi vain hiljaa ja katsoi, kuinka ihminen, jolle hän oli antanut elämänsä parhaat vuodet, pakeni pelkurimaisesti toisen naisen luo. Juuri sen Sarin, nuoren ja määrätietoisen naisen, jonka kanssa Mikael oli muka ainoastaan tehnyt samaa työprojektia viimeiset puoli vuotta.
Puhelimen terävä soitto rikkoi asunnon pysähtyneen hiljaisuuden ja repäisi Annan irti raskaista ajatuksista. Näytölle ilmestyi nimi: Helena. Anoppi.
Anna veti syvään henkeä. Mikaelin äidin kanssa puhuminen oli viimeinen asia, johon hän olisi juuri nyt kaivannut voimia. Helena oli aina ollut määrätietoinen, komenteluun taipuvainen nainen, joka oli tottunut pitämään miniäänsä ennen kaikkea kätevänä apuvälineenä omien asioidensa hoitamiseen. Annan tehtäväksi oli jäänyt maksaa Helenan asunnon laskuja, kantaa viikonloppuisin painavia ruokakasseja ja osallistua mökin katon korjauskuluihin. Mikael oli tavallisesti vetäytynyt kaikesta sellaisesta syrjään vedoten kiireeseen, työhön ja väsymykseen.
— Niin, Helena, Anna vastasi lopulta rauhallisesti ja hyväksyi puhelun.
— Anna, hei, kuului luurista reipas ääni, jossa ei ollut tapana sietää vastaväitteitä. — Soitan asiasta. Huomenna tontilleni tulee työporukka asentamaan uuden aidan aaltopellistä. Sopimuksesta puhuttiin jo viime kuussa. Sinun pitäisi siirtää minulle tänä iltana 450 euroa, jotta saan maksettua ennakon. Ja muista myös, että viikonloppuna sinun täytyy tulla auttamaan vanhojen lautojen purkamisessa.
Anna sulki silmänsä hetkeksi. Neljäsataaviisikymmentä euroa. Se oli juuri se palkkio, jonka hän oli pannut syrjään päästäkseen vihdoin kuntoutuslomalle. Viimeiset kolme vuotta hän oli työskennellyt kaupungin palvelupisteessä vastaavana asiakasneuvojana käytännössä ilman kunnollisia vapaita.
— Helena, oletko sinä puhunut tänään poikasi kanssa? Anna kysyi tasaisella äänellä.
Linjan toisessa päässä syntyi raskas tauko. Anoppi ei selvästikään ollut odottanut sellaista kysymystä.
— Mitä Mikael tähän liittyy? Helenan ääni nousi aavistuksen, ja siihen ilmestyi ärtynyt sävy. — Mikael käy töissä ja elättää perhettään, ei hänellä ole aikaa hoitaa mitään aita-asioita. Mehän sovimme tästä sinun kanssasi! Ja kuule, Anna, mikä tuo äänensävy oikein on?
— Äänensävyni on aivan tavallinen, Helena, Anna sanoi ja suoristi selkänsä. Hänen sisälleen alkoi levitä kylmä, kirkas varmuus. — Mikael ei enää elätä meidän perhettämme, koska meidän perhettämme ei enää ole. Poikasi pakkasi tänä aamuna tavaransa ja lähti asumaan uuden naisensa, Sarin, luo.
Puhelimessa tuli jälleen hiljaista. Tällä kertaa hiljaisuus tuntui kuitenkin aivan toisenlaiselta.