suuttumuksesta.
— Oletko sinä aivan järjiltäsi, Mikael? hän sähähti. — Minä suostuin siihen, että muutat asuntooni, koska vakuutit tarjoavasi minulle rauhallisen, kunnollisen elämän, huolenpitoa ja läsnäoloa. Ja mitä minä saan heti ensimmäisenä päivänä? Ehdotuksen, että alkaisin maksaa äitisi päähänpistoja. Minun rahani ovat minun rahojani. Sinun äitisi taas on sinun asiasi. Jos hän on vuosikausia tottunut elämään entisen vaimosi kustannuksella, se ei tarkoita, että hän voi nyt siirtyä minun niskoilleni.
Mikael räpytteli silmiään neuvottomana. Hän oli niin tottunut siihen, että kaikki äitiin liittyvät raha-asiat oli aina hoitanut Anna. Anna löysi jostakin tarvittavan summan, Anna osasi sovitella tilanteet ennen kuin ne räjähtivät käsiin, Anna sai Helenan rauhoittumaan. Sari oli aivan toisenlainen. Hän veti selkeän rajan omien etujensa ja muiden ihmisten ongelmien väliin.
— Mutta Sari… kyse on kuitenkin minun äidistäni, Mikael yritti. — Työmiehet ovat tulossa jo huomenna. Mitä minä muka sanon hänelle?
— Sanot, että peruu työmiehet, Sari katkaisi ja nousi nojatuolista. — Ja sanot samalla, ettei hän enää soita minun henkilökohtaiseen numerooni. Minä en aio kuunnella hänen valituksiaan. Jos sinä et kykene pitämään sukulaisiasi erossa minusta, meidän täytyy miettiä uudelleen, millainen tämä meidän suhteemme oikein on.
Mikael jäi istumaan sohvalle kuin paikkaan naulittuna. Hänestä tuntui, että lattia petti alta. Haave helposta, kauniista ja huolettomasta elämästä nuoren viehättävän naisen rinnalla sai ensimmäisen syvän särönsä.
Seuraavana päivänä Helena ei saanut kiinni Annaa eikä poikaansa. Kun puhelut eivät tuottaneet tulosta, hän päätti turvautua menetelmään, jonka oli ennenkin havainnut tehokkaaksi: julkiseen kohtaukseen. Niinpä hän marssi suoraan kaupungin palvelupisteeseen, jossa Anna työskenteli.
Avara asiakastila oli täynnä ihmisiä. Osa istui vuoronumero kädessään, osa selasi papereitaan ja odotti omaa vuoroaan. Silloin ulko-ovet lennähtivät auki turhan kovalla kolahduksella, ja Helena astui sisään päättäväisin askelin. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan suuntasi heti palvelutiskille, jonka takana Anna seisoi neuvomassa iäkästä miestä eläkeläiskortin hakemiseen liittyvissä asioissa.
— Anna! Helena kajautti niin kovaa, että ääni kantautui koko saliin. Kymmenet katseet kääntyivät häneen. — Miksi sinä et vastaa puhelimeen? Kuvitteletko, että voit noin vain pyyhkiä minut pois elämästäsi?
Anna hymyili asiakkaalleen kohteliaasti ja pyysi tätä odottamaan aivan pienen hetken. Sitten hän kääntyi Helenan puoleen. Hänen kasvonsa pysyivät tyyninä ja virallisina, vaikka sisällä kaikki oli puristunut tiukaksi solmuksi.
— Hyvää päivää, Helena, Anna sanoi tasaisella, työrooliin kuuluvalla äänellä. — Olen työvuorossa. Jos teillä on asiaa asiakirjojen hoitamisesta, ottakaa vuoronumero automaatista. Jos taas tulitte hoitamaan yksityisasioita, pyydän teitä poistumaan. Häiritsette palvelutilannetta ja muiden asiakkaiden asiointia.
— Asiakirjoja? Helena älähti ja korotti ääntään entisestään. — Minulla seisovat työmiehet mökillä odottamassa rahojaan, ja sinä istut täällä kivikasvoisena kuin mikään ei kuuluisi sinulle! Sinun piti siirtää minulle ne neljäsataaviisikymmentä euroa! Kaksitoista vuotta minä olen sietänyt sinua, neuvonut ja kasvattanut, ja heti kun sinulle tulee riitaa miehesi kanssa, sinä päätät kostaa köyhälle vanhalle naiselle!
Salin yli laskeutui äkisti täydellinen hiljaisuus. Jopa ne, jotka olivat hetkeä aiemmin kuiskailleet keskenään tai näppäilleet puhelimiaan, jäivät seuraamaan uteliaina, miten tilanne kehittyisi.
Anna ei kääntänyt katsettaan pois. Hän katsoi suoraan naista, joka oli vuosikaudet osannut painaa oikeista kohdista ja peittää omat vaatimuksensa suurten sanojen, perhevelvollisuuden ja säälin alle.
— Helena, Anna sanoi viimein.