Sen sijaan sisälläni oli pelkkää pelkoa.
Syy siihen oli edellisessä illassa. Helena Korhonen oli ilmestynyt asuntoomme — siihen samaan asuntoon, jossa olin asunut Markuksen kanssa viimeiset kahdeksan kuukautta — ja ilmoittanut kylmän rauhallisesti:
— Minä en usko, että huomenna mitään häitä pidetään.
Markus oli juuri keittämässä kahvia. Hän kääntyi äitiinsä päin ja huokaisi raskaasti.
— Äiti, ole kiltti. Ei tänään.
— Poikani, minä sanon sinulle vain sen, mikä on totta. Tuo tyttö ei sovi sinulle.
— Äiti, minä rakastan häntä. Me menemme naimisiin.
— Ette vielä, Helena korjasi terävästi. — Tähän asti kaikki on vain paperilla. Huomenna on varsinainen juhla. Ja minä sanon sinulle: mieti vielä kerran.
Seisoin keittiössä kuin lattiaan naulittuna. En saanut edes kunnolla henkeä.
Markus vilkaisi minua, ja sen jälkeen hänen katseensa palasi äitiin.
— Tästä ei keskustella, äiti. Asia on loppuun käsitelty.
— Hyvä on, hyvä on, Helena huokaisi teatraalisesti. — Mutta älä sitten myöhemmin väitä, etten olisi varoittanut sinua.
Sitten hän lähti.
Yöllä uni ei tullut. Laskin pääni Markuksen olkapäälle ja kuiskasin:
— Entä jos hän on oikeassa?
— Ei ole, Markus vastasi heti. — Laura, äiti on vain… sinä tiedät, millainen hän on. Hän kyllä tottuu.
— Hän on yrittänyt tottua minuun kahdeksan kuukautta, sanoin hiljaa. — Ja silti hän antaa ymmärtää koko ajan, etten ole tarpeeksi hyvä.
— Se johtuu siitä, että hän on tottunut pitämään minua omanaan. Olen aina ollut hänen poikansa. Mutta nyt minä olen sinun miehesi. Ja huomenna kaikki näkevät sen.
Hän nukahti pian sen jälkeen. Minä en.
Aamulla äiti auttoi minua pukemaan hääpuvun ylleni. Se oli valkoinen, yksinkertainen ja kaunis. Peilistä katsoi nainen, joka näytti melkein sadusta astuneelta.
— Sinä olet ihana, Laura, äiti sanoi, ja hänen silmänsä kostuivat.
— Äiti, minua pelottaa.
— Mitä sinä pelkäät, kulta?
— Että Helena pilaa kaiken.
Äiti pudisti päätään päättäväisesti.
— Ei hän pysty siihen. Isäsi ei anna sen tapahtua. Tämä on meidän päivämme. Sinun päiväsi. Ja isäsi ymmärtää sen arvon.
Isä omisti ravintolan nimeltä Kultainen Hanhi. Se oli paikkakunnan paras ravintola. Siellä järjestettiin häitä, syntymäpäiviä ja yritysjuhlia. Kaikki tunsivat hänet. Ja kaikki myös kunnioittivat häntä.
Sinä päivänä hän järjesti oman tyttärensä häät.
Kun saavuimme ravintolaan, sali oli täynnä elämää. Vieraita oli sata. Kukkia oli kaikkialla. Musiikki soi pehmeästi taustalla. Pöydät oli katettu niin kauniisti, että ne olisivat voineet olla suoraan juhla-ajan lehdestä.
Isä kulki edellä alttarille. Minä seurasin hänen vierellään. Markus odotti meitä. Hän hymyili.
Vihkiminen sujui. Lupasimme toisillemme uskollisuutta. Suutelimme. Ihmiset taputtivat.
Sen jälkeen siirryimme pöytiin.
Sitten tuli maljapuheen vuoro.
Ja silloin Helena Korhonen nousi seisomaan. Hän otti mikrofonin käteensä.
Ja lausui ne sanat.
Isä seisoi mikrofonin ääressä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt Helena Korhoseen, joka istui pöydässä leveä, itsevarma hymy kasvoillaan.
— Hyvää iltaa, isä sanoi tyynesti. — Minä olen Juhani Laine. Morsiamen isä. Ja tämän ravintolan omistaja.
Helena jähmettyi. Hymy katosi hänen kasvoiltaan.
— Rouva Korhonen, isä jatkoi, — te nöyryytitte juuri minun tytärtäni. Hänen omissa häissään. Sadan vieraan edessä. Minun ravintolassani.
— Herra Laine, minä vain sanoin totuuden…
— Olkaa hiljaa, isä keskeytti.
Hän ei korottanut ääntään. Hän ei kuulostanut vihaiselta. Hänen äänensä oli vain niin luja, ettei sitä voinut vastustaa.
Helena sulki suunsa.
— Tämä on minun ravintolani, isä sanoi. — Minä päätän, kenellä on oikeus olla täällä. Ja te, rouva Korhonen, menetititte juuri sen oikeuden.
— Mitä tuo muka tarkoittaa? Helena ponkaisi seisomaan.
— Se tarkoittaa sitä, että pyydän teitä poistumaan tästä salista. Välittömästi.
Sata vierasta vaikeni yhdellä kertaa. Kukaan ei liikkunut. Kukaan ei tuntunut edes hengittävän.
Helena purskahti nauruun, mutta nauru oli hermostunut.
— Ette kai te ole tosissanne? Minun poikani meni juuri täällä naimisiin!
Isä kohotti mikrofonin uudelleen huulilleen ja valmistautui vastaamaan.