— Teidän poikanne, hän sanoi ja käänsi katseensa Markukseen, — vihittiin juuri minun tyttäreni kanssa. Tässä ravintolassa. Minun maksamassani juhlassa. Ja te nöyryytitte häntä kaikkien kuullen.
— Markus! Helena kiepahti poikaansa kohti. — Sano nyt jotakin!
Markus istui paikallaan kuin naulittuna. Hänen katseensa oli pudonnut lautasen reunaan, ja sormet puristuivat yhteen sylissä.
— Markus! Helena huusi uudelleen, entistä terävämmin.
Vastausta ei tullut.
Isä kääntyi rauhallisesti hänen puoleensa.
— Markus, hän sanoi matalalla äänellä. — Kenen rinnalla sinä seisot? Äitisi vai vaimosi?
Markus kohotti viimein katseensa. Ensin hän vilkaisi isääni, sitten äitiään ja lopulta minua.
— Minä… en minä tiedä, mitä minun pitäisi sanoa.
— Sano, että äitisi lähtee, isä totesi.
— Mutta hän on minun äitini…
— Ja Laura on sinun vaimosi. Vain tunti sitten sinä lupasit rakastaa ja suojella häntä.
Markus avasi suunsa, mutta sanat jäivät tulematta.
Isä kääntyi takaisin Helenaan.
— Rouva Korhonen. Te poistutte nyt ravintolasta.
— Te ette voi heittää minua ulos! Helena parkaisi.
— Kyllä voin. Minä omistan tämän paikan. Minulla on oikeus poistaa täältä ihminen, joka häiritsee järjestystä. Turvakamerat tallentavat kaiken, ja sata ihmistä kuuli, mitä te sanoitte. Lähtekää omin jaloin, tai kutsun vartijan.
Helenan kasvot lehahtivat ensin tulipunaisiksi. Sitten väri katosi niiltä kokonaan. Hän sieppasi käsilaukkunsa tuolilta.
— Markus, me lähdemme.
— Ei, isä sanoi heti. — Markus on vävyni. Hän saa jäädä. Te ette.
— Markus! Helena kiljaisi. — Tuletko sinä minun mukaani vai et?
Markus katsoi minua. Sitten äitiään. Sitten isääni.
— Minun… minun täytyy mennä äidin kanssa.
— Ei täydy, isä sanoi.
— Mutta hän on yksin.
— Hän on aikuinen nainen, isä vastasi. — Hän osaa kyllä kotiin.
Markus nousi. Hän käveli äitinsä luo.
— Anteeksi, Laura, hän sanoi olkansa yli. — Minun on pakko varmistaa, että hän pääsee turvallisesti pois.
Ja sitten hän meni.
Äitinsä mukana.
Ulos ravintolasta.
Omista häistään.
Sali jäi äänettömäksi. Sata vierasta istui paikoillaan osaamatta liikahtaakaan. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Isä tuli luokseni ja otti käteni omiinsa.
— Laura, rakas. Jaksatko nousta?
Nousin, vaikka polveni tärisivät niin, että pelkäsin kaatuvani.
Isä talutti minut mikrofonin ääreen.
— Hyvät vieraat, hän aloitti. — Pyydän anteeksi äskeistä. Vävyni päätti poistua omista häistään. Äitinsä kanssa. Se oli hänen valintansa.
Hän vaikeni hetkeksi. Taskusta löytyi nenäliina, jolla hän pyyhkäisi silmäkulmiaan.
— Mutta tyttäreni on täällä yhä. Ja me juhlimme silti. Sillä hän ansaitsee tämän päivän. Hän ansaitsee juhlan niiden ihmisten kanssa, jotka rakastavat häntä ja kohtelevat häntä kunnioittavasti.
Jostakin salin perältä kuului ensimmäinen taputus. Sitten toinen liittyi mukaan. Hetken päästä kädet löivät yhteen joka puolella.
Lopulta koko sali aplodeerasi.
Minä seisoin mikrofonin vieressä hääpuvussani. Ilman sulhasta.
Isä kietoi kätensä ympärilleni.
— Lähdetäänkö kotiin, kulta?
Pudistin päätäni.
— Ei. Me jäämme. Me juhlimme.
— Oletko varma?
— Olen. Sinä olet oikeassa. Minä ansaitsen tämän.
Niin juhla jatkui. Ilman sulhasta. Ilman anoppia.
Tanssin isäni kanssa. Sen jälkeen serkkuni kanssa ja sitten toisen serkkuni kanssa. Söin hääkakkua, nauroin enoni vitseille ja join samppanjaa, vaikka kurkkua kuristi.
Ja joka ainoa minuutti odotin, että Markus astuisi takaisin ovesta sisään.
Hän ei tullut.
Puolenyön aikaan menin ulos haukkaamaan ilmaa. Istuin ravintolan edessä olevalle penkille. Kuu valaisi pihaa, ja ympärillä oli niin hiljaista, että oma hengitykseni kuulosti vieraalta.
Hetken kuluttua isä tuli perässäni. Hän istahti viereeni.
— Miten sinä voit?
— En tiedä, isä.
— Onko hän soittanut?
— Ei.
Isä nyökkäsi hitaasti. Hän oli pitkään vaiti ennen kuin puhui uudelleen.
— Laura, saanko sanoa sinulle yhden asian?
— Saat.
— Markus teki tänään valinnan. Ei hänen äitinsä hänen puolestaan.