— Poikani morsian on erehdys, Helena Korhonen sanoi mikrofoniin ja osoitti minua sormellaan.
Sata häävierasta vaikeni kerralla.
Hetken päästä jostain kuului naurahdus. Lyhyt, vaivaantunut. Se tuli viereisen pöydän rouva Virtaselta. Hän painoi kätensä suunsa eteen, mutta silmistä näki, että häntä huvitti.
— Hän on kaksikymmentäkuusi, Helena jatkoi. — Minun poikani on kolmekymmentäkolme. Markus tarvitsee rinnalleen aikuisemman naisen. He ovat tunteneet toisensa kahdeksan kuukautta. Kahdeksan! Se ei riitä avioliiton pohjaksi.
Herra Nieminen kaivoi puhelimensa esiin. Hän kuvasi jo. Hänen vaimonsa kumartui vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi: ”Ei voi olla totta. Eihän hän voi olla tosissaan…”
Mutta kyllä hän oli.
— Niinpä minä, sulhasen äitinä, sanon tämän suoraan: en hyväksy tätä liittoa. Helena kohotti samppanjalasinsa. — Mutta minkäs teet. Nuoruus. Tyhmyys. Rakkaus on sokea, niinhän sitä sanotaan. Nostan maljan. Vastavihityille. Kestäköön tämä edes vuoden.
Joku pöydistä purskahti ääneen nauruun. Sitten toinen. Lopulta takarivin pöydissä naurettiin jo useammasta suunnasta.
Viereisessä pöydässä nuori nainen supisi ystävälleen: ”Voi morsiusparkaa. Tämä on hirveä nöyryytys.” Ystävä vastasi heti: ”Kuvaatko sinä? Laita se Instagramiin.”
Minä istuin kunniapöydässä. Päälläni oli hääpuku, jonka valitsemiseen olin käyttänyt kolme kuukautta. Hiuksissani oli kukkakranssi, jonka äiti oli punonut minulle samana aamuna. Vieressäni istui Markus, tuore aviomieheni, ja tuijotti lautastaan. Hänen kätensä olivat puristuneina yhteen sylissä. Hän ei tuntunut edes hengittävän.
Vihkimisestä oli kulunut kaksikymmentä minuuttia. Omissa häissäni. Sadan ihmisen edessä. Ravintolassa, jonka omisti minun isäni.
Ja anoppini oli juuri ilmoittanut kaikille, että minä olin virhe.
Helena laski mikrofonin takaisin pöydälle. Hänen kasvoilleen nousi hymy, sellainen hymy, joka sanoi: nyt se on vihdoin sanottu ääneen, eikä kukaan voi pysäyttää minua. Hän palasi paikalleen. Markuksen sisar Anna katsoi äitiään suu raollaan, mutta ei sanonut mitään.
Isäni istui viereisessä pöydässä. Näin, miten hänen kasvojensa lihakset kiristyivät. Miten hän puristi lasiaan niin kovaa, että pelkäsin sen särkyvän hänen käteensä. Sitten hänen katseensa siirtyi minuun — hääpuvussani, ripsiväri poskille levinneenä, kädet tiukasti toisiinsa kietoutuneina.
Hän näki Markuksen. Miehen, joka istui kuin kivestä veistettynä. Miehen, joka ei lausunut sanaakaan. Miehen, joka ei vilkaissut äitiään. Eikä minua.
Hän näki myös Helenan. Tämän palanneen pöytäänsä voittajan ilme kasvoillaan. Tämän siemaisevan samppanjaa ja hymyilevän vieraille, jotka tuijottivat häntä.
Sitten isä nousi. Hän meni oman pöytänsä luo, tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Sen jälkeen hän asetti lasin takaisin pöydälle niin voimakkaasti, että se kilahti.
Koko ravintola kääntyi katsomaan häntä.
Isä käveli mikrofonin luo. Hän otti sen käteensä. Ensin hän katsoi Helena Korhosta. Sitten minua.
— Anteeksi, hän sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli terästä. — Saisinko minä sanoa muutaman sanan?
Samana aamuna olin herännyt vanhassa huoneessani. Vanhempieni luona. Siellä, missä olin asunut elämäni ensimmäiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Sen piti olla hääpäiväni.
Minun olisi pitänyt olla onnellinen. Minun olisi pitänyt olla hermostunut sillä hyvällä tavalla, odotuksesta levoton ja ilosta täynnä. Minun olisi pitänyt odottaa sitä päivää sydän keveänä.