— Sinä olet hävittänyt toisen ihmisen kodin! Sinun humalaisen porukkasi takia vaimoni lähti luotani! Ja sinä makaat siinä ja vaadit kivennäisvettä? Nouse ylös ja mene siivoamaan omat sotkusi!
— Mikä sinua oikein vaivaa, kun huudat minulle noin?! Maria kivahti, ja hänen valittava, surkea äänensävynsä katosi silmänräpäyksessä. Hän nousi puoliksi istumaan sohvalle niin äkisti, että peitto valahti hänen jaloistaan. Kasvot vääntyivät raivosta, ja niiden takaa paljastui juuri se karkea, röyhkeä olemus, jonka Anna oli nähnyt hänessä alusta asti. — Minähän olen sinun siskosi! Sinä itse sanoit, ettei se akka ansaitse sinua, että se on seonnut rätteihinsä ja järjestelyihinsä! Ja nyt sinä muka kaadat kaiken minun niskaani? Haista kuule, veliseni! Minä soitan huomenna äidille ja kerron, miten sinä kohtelet minua!
Mikael jäi niille sijoilleen. Marian häpeämätön röyhkeys iski häneen niin suoraan, ettei hän hetkeen saanut sanaakaan suustaan. Samalla jokin hänen sisällään repesi auki. Sukulaisuuden tuoma sokea suojaverho putosi viimein hänen silmiltään. Hän ei enää nähnyt edessään stressaantunutta, avun tarpeessa olevaa nuorta opiskelijatyttöä, jota piti paapoa ja puolustaa. Hänen edessään istui hemmoteltu, itsekeskeinen nainen, jolle ei ollut merkinnyt mitään Anna, ei Mikael eikä heidän kotinsa. Maria oli käyttänyt häntä kilpenä, ilmaisena palvelijana ja varmana pakopaikkana jokaiselta ongelmalta. Ja tämän ihmisen takia hän oli antanut avioliittonsa hajota käsiinsä.
Mikael kaivoi puhelimen taskustaan. Sormet tärisivät niin, että näytön koskettaminen tuntui vaikealta. Hän etsi yhteystiedoista Annan numeron ja painoi soittonappia. Pitkät, tasaiset hälytysäänet täyttivät revityn asunnon kolkon hiljaisuuden. Ne tuntuivat jatkuvan loputtomiin, kimpoilivat tyhjissä huoneissa ja viilsivät korvaa pahemmin kuin yksikään huuto.
Hotellihuoneessa vallitsi täydellinen rauha. Yöpöydällä lepäävä puhelin värähti lyhyesti, ja sen kylmä valo leikkasi hämärän kahtia. Anna irrotti katseensa ikkunan takana välkkyvistä kaupungin valoista ja katsoi näyttöä. Siihen ilmestyi sana, jonka hän olisi vielä eilen tuntenut jokaisessa hermossaan: “Mies”.
Vielä edellisenä päivänä tuo nimi olisi saanut hänen sydämensä muljahtamaan levottomasti. Mitä Mikael oli taas unohtanut ostaa? Kenen kanssa hän oli riidellyt tällä kertaa? Ketä sukulaista piti äkkiä pelastaa, majoittaa tai ruokkia? Nyt Anna ei tuntenut mitään. Ei vahingoniloa, ei kaipuuta, ei edes tarvetta purkaa kaikkia vuosien aikana kerääntyneitä loukkauksia. Hänen sisällään oli vain sileä, kylmä ja oudon parantava tyhjyys.
Hän ojensi hitaasti kätensä puhelimelle. Kahdella varmalla kosketuksella hän siirsi numeron estolistalle ja vaihtoi sen jälkeen laitteen lentotilaan. Ei enää yöllisiä kohtauksia. Ei myöhästyneitä anteeksipyyntöjä. Ei tyhjiä lupauksia, joilla olisi taas yritetty ostaa yksi päivä lisää. Tämä näytelmä oli päättynyt lopullisesti.
— Valitsemanne henkilö ei ole tavoitettavissa, voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen…
Operaattorin eloton, mekaaninen ääni kuulosti Mikaelin korvissa tuomarin nuijan iskulta.
Hän laski kätensä hitaasti alas. Puhelin lipesi hikisten, voimattomien sormien välistä ja putosi vaimeasti kolahtaen oluesta tahriintuneelle parketille. Maria istui edelleen pilatulla sohvalla valtavassa T-paidassaan, kädet puuskassa rinnan päällä. Hänen sameaan katseeseensa alkoi kuitenkin hiipiä kylmä ymmärrys: tuttu, aina toiminut perhekaava oli tällä kertaa mennyt rikki tavalla, jota ei ehkä enää korjattaisi.
— Soita vain äidille, Mariska, Mikael sanoi hiljaa. Hänen äänensä ei kuulostanut enää omalta, vaan kuolleelta ja vieraalta. Hän katsoi siskonsa läpi kuin tämä olisi ollut osa seinää. — Ota puhelin heti käteen ja valita, kuinka pahasti sinua täällä kohdellaan. Muista vain mainita yksi pieni yksityiskohta: huomenna ennen iltaa me molemmat seisomme kadulla matkalaukkujemme kanssa.
— Mitä tarkoitat kadulla? Maria räpäytti epävarmasti silmiään. Hänen hyökkäävä naamionsa halkesi näkyvästi. — Sinähän olet aina huutanut kaikille, että tämä on teidän yhteinen kämppänne! Että sinä olet tehnyt täällä remonttia ja että kaikki kuuluu teille puoliksi!
— Minä huusin sitä, mihin halusin itse uskoa, Mikael vastasi ja naurahti katkerasti, melkein tukehtuen omaan ääneensä. Hymy vääristi hänen kasvonsa niin, että hän näytti hetkessä kymmenen vuotta vanhemmalta. — En halunnut näyttää täydeltä mitättömyydeltä sinun niin sivistyneiden ryyppykavereidesi edessä. Asunto on kokonaan hänen. Jokaista naulaa ja listaa myöten. Meillä on tiukka avioehtosopimus, jonka minä itse allekirjoitin ennen häitä, oikein ylpeänä, kun esitin jaloa ja pyyteetöntä ritaria. Ja jos tämä paikka ei huomenna iltaan mennessä kiillä samassa kunnossa kuin ennen teidän juhlaanne, hän vie meiltä viimeisetkin rahat vahingonkorvausvaatimuksilla. Usko pois, Annalla on varaa palkata kaupungin parhaat asianajajat.
— Se vain pelottelee! Maria kiljaisi, mutta hänen äänensä säröili jo aidosta paniikista. — Se yrittää nostaa omaa arvoaan!
— Ei, Maria. Minä tässä olen bluffannut koko surkean elämäni.
Mikael kumartui raskaasti, poimi lattialta Annan keltaiset kumihanskat ja paiskasi ne sisartaan kohti. Märät hanskat läsähtivät suoraan Marian syliin.
— Hän taas tekee aina juuri sen, mitä sanoo. Joten nosta takamuksesi ylös, ota ämpäri ja harja ja mene raaputtamaan oksennuksesi irti kaakeleista. Minä alan sillä välin selata vuokra-asuntoilmoituksia ja etsiä meille halvinta mahdollista loukkoa jostain kaupungin laidalta niillä kolikoilla, joita palkkatililleni on jäänyt. Ja rukoile mitä jumalia haluat, että rahat riittävät edes takuuvuokraan.
Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja purevan kylmänä. Anna heräsi tasan seitsemältä ilman herätyskelloa. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänen päätään ei särkenyt tunkkaisesta, tupakansavun pilaamasta ilmasta, eikä kehoa painanut se tahmea, pitkäksi venynyt uupumus, joka oli ennen seurannut häntä heti unen jälkeenkin. Hän kävi suihkussa pitkään ja nautiskellen, tilasi lämpimän aamiaisen huoneeseen ja joi sitten vahvaa, tuoksuvaa kahvia nojatuolissa istuen, valkoinen hotellitakki yllään. Ikkunan takana aamuaurinko osui lasisiin julkisivuihin ja sai kaupungin näyttämään uudelta, melkein puhtaalta.
Täsmälleen yhdeksältä hän avasi kannettavan tietokoneensa ja valitsi lakimiehensä numeron.
— Juhani, hyvää huomenta, Anna sanoi. Hänen äänensä oli levännyt, kirkas ja asiallinen. — Kyllä, kyse on henkilökohtaisesta asiasta. Haluan käynnistää avioeroprosessin välittömästi. Aivan, niin nopeasti kuin mahdollista. Omaisuusriitoja ei pitäisi tulla, avioehtomme on täysin voimassa. Lisäksi tarvitsen luotettavan lukkoliikkeen palvelut. Kaikki asuntoni lukot on vaihdettava tänään seitsemän jälkeen illalla. Lähetän osoitteen sinulle heti viestillä.
Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla asunnossa vallitsi tukahduttava, hien ja pesuaineiden kyllästämä epätoivo. Mikael ryömi polvillaan vaalealla puulattialla, silmät punaisina ja tulehtuneina unettomuudesta. Hänen rystysensä olivat vereslihalla. Hän hankasi parkettiin imeytynyttä punaviinitahraa väkevällä tahranpoistoaineella, vaikka jokainen liike tuntui vain levittävän jälkeä syvemmälle.
Viereisessä huoneessa Maria itki vihaisesti ja hinkkasi jalkalistoja kuin olisi yrittänyt raapia irti omaa nöyryytystään. Saippuavaahto sekoittui hänen poskille valuneisiin kyyneliinsä. Ilmassa leijui paksu, silmiä kirvelevä sekoitus klooria, halpaa havuntuoksuista ilmanraikastinta ja täydellistä toivottomuutta. Eteisen oven luona kaksi suurta ruudullista kassia ja yksi kulunut vanha matkalaukku nojautuivat toisiinsa surkeina ja odottavina. Siinä oli kaikki, mitä Mikael oli viidessä avioliittovuodessa itselleen ansainnut.
Hän nousi vaivalloisesti seisomaan, jalat täristen ja särkyen. Katse osui eteisen seinään, siihen kohtaan, jossa vielä eilen oli riippunut heidän ainoa hääkuvansa hopeanvärisissä kehyksissä. Anna oli ottanut sen mukaansa jo illalla. Jäljelle oli jäänyt vain paljas metallinaula ja tapettiin piirtynyt vaalea, juuri ja juuri erottuva neliö.
Tuota tyhjää neliötä tuijottaessaan Mikael ymmärsi lopulta menetyksensä koko mittakaavan. Ymmärrys tuli niin kovana, että rintakehää puristi fyysisesti. Hän ei ollut menettänyt vain mukavaa asuntoa, valmiita illallisia ja vaivatonta arkea. Hän oli omin käsin tallannut rikki naisen, joka oli rakastanut häntä kaikesta huolimatta. Naisen, joka oli päivä toisensa jälkeen tehnyt hänestä paremman ihmisen — tai ainakin yrittänyt pitää hänet sellaisena, ettei hän vajoaisi siihen mitättömyyteen, joka nyt katsoi häntä vastaan jokaisesta kiiltävästä pinnasta.
Illalla Anna nousi taksista kiiltävän toimistokeskuksen edessä, samassa rakennuksessa jossa hänen työpaikkansa sijaitsi. Hänen yllään oli moitteettomasti istuva kahvinruskea puku, kevyt meikki peitti edellisen illan rasituksen viimeisetkin jäljet, ja hänen silmissään oli rauhallinen, horjumaton varmuus tulevasta. Käsilaukussa puhelin piippasi pehmeästi. Viesti oli Juhanilta.
Lakimies ilmoitti lyhyesti ja kuivaan tapaansa, että avaimet oli toimitettu luotettavalle kuriirille, uudet lukot oli asennettu ja asunto oli tyhjennetty kokonaan asiattomista henkilöistä.
Anna pysähtyi hetkeksi rakennuksen eteen ja veti viileää iltailmaa keuhkonsa täyteen. Sitten hän hymyili ajatuksilleen kevyesti ja täysin vilpittömästi, korjasi laukun asentoa olkapäällään ja lähti ripein, varmin askelin kohti toimistokeskuksen pyöröovia.
Hänen elämänsä ei ollut romahtanut sinä onnettomana iltana. Päinvastoin. Se oli vasta alkanut.
Puhtaana, vapaana ja ennen kaikkea sellaisena, joka kuului nyt ainoastaan hänelle.