— Mikael, stressi näyttää tehneen muistillesi pahemman kerran tepposet, Anna sanoi hiljaa, ääni täysin hallittuna. — Tämä asunto oli minun jo ennen kuin me menimme naimisiin. Minä maksoin sen lainaa kolme vuotta, tein töitä viikonloputkin, jotta sain kaiken pidettyä kasassa. Nämä huonekalut, kodinkoneet, astiat, verhot, joka ikinen naula näissä seinissä on hankittu minun rahoillani. Sinä ilmestyit tänne viisi vuotta sitten yhden kuluneen matkalaukun kanssa. Siellä oli pari nukkavierua villapaitaa, deodorantti ja pelikonsoli. Ja voin luvata, että juuri samanlaisen omaisuuden kanssa sinä myös lähdet täältä.
— Älä sinä kuvittele pelottelevasi minua papereillasi! Mikaelin ääni särähti nolosti kesken lauseen. Hän suoristautui nykäisten, ja kaikki hänen äskeinen teeskennelty itsevarmuutensa karisi hetkessä. Punaiset läiskät nousivat jälleen hänen kasvoilleen. — Me olemme olleet viisi vuotta virallisesti naimisissa. Tämä on yhteistä omaisuutta! Minäkin olen laittanut tänne panokseni, minä autoin remontissa! Lain mukaan puolet tästä kuuluu minulle!
— Panoksesi? Tarkoitatko sitä, että olit paikalla ja liimasit eteisen tapetit vinoon? Anna naurahti kuivasti, mutta naurussa ei ollut tippaakaan iloa. Hän veti matkakassin jäykän vetoketjun kiinni, nosti hihnan olalleen ja katsoi miestään kuin vierasta ihmistä. — Huomenna aamulla asianajajani ottaa sinuun yhteyttä. Saat tasan vuorokauden aikaa. Huomisiltaan mennessä sinä ja tuo sinun niin kovin sivistynyt sisaresi olette poistuneet minun asunnostani, kaikki tavaranne mukananne. Lisäksi suosittelen lämpimästi, että tilaat tänne ammattisiivouksen omalla kustannuksellasi ja palautat tämän paikan siihen kuntoon, jossa se oli ennen teidän näytöstänne. Jos löydän yhdestäkään laitteesta naarmun, parketista palojäljen tai jos tähän asuntoon jää haisemaan tuo teidän räkälänne, nostan vahingonkorvauskanteen. Ja usko pois, minä perin sinulta jokaisen sentin.
— Painu helvettiin, senkin kylmä akka! Mikael karjaisi ja väistyi samalla eteisen puolelle, niin että Annalle aukesi tie ovelle. — Luuletko sinä, että minä alan roikkua sinun perässäsi? Kuka sinua tarvitsee, kun kaikki pitää olla steriiliä, säännöt ovat joka asiassa ja naama on kuin jääkaapin ovi? Me pärjäämme Marian kanssa oikein hyvin ilman sinuakin. Löydämme normaalin asunnon, jossa kukaan ei jankuta ja määrää kaikesta!
— Siinä tapauksessa eläkää siellä, Anna vastasi täysin tyynesti.
Hän astui eteiseen ja pujotti kevyen kashmirtakin hartioilleen. Olohuoneessa Maria oli jo ehtinyt kömpiä likaisine jalkoineen vaalealle sohvalle, joka oli tahriutunut ja kastunut oluesta. Tyttö makasi siinä kuin omistaja, kasvot venähtäneessä voitonriemuisessa irvessä, ja seurasi Annan lähtöä röyhkeästi hymyillen. Anna ei suonut hänelle edes nopeaa sivusilmän vilkaisua. Hän meni ulko-oven vieressä olevalle tasolle, kaivoi käsilaukustaan vara-avaimensa ja pudotti ne lasipinnalle niin, että metalli kilahti terävästi.
— Nauttikaa perheidyllistänne tässä sikolätissä, hän heitti olkansa yli.
Sitten hän avasi oven päättäväisellä liikkeellä ja astui porraskäytävään.
Raskas metalliovi painui hänen takanaan kiinni matalalla, lopulliselta kuulostavalla jysähdyksellä. Se ääni katkaisi hänet irti pahasta hajusta, sekasorrosta ja miehestä, joka oli pettänyt hänet. Porraskäytävässä oli viileää. Ilmassa leijui kostean rappauksen, pölyn ja vanhan betonin tuoksu, mutta Annasta se tuntui sillä hetkellä maailman raikkaimmalta hajusteelta. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vapaasti, suoristi kassin hihnaa olallaan ja painoi hissin kutsunappia. Samalla hän tunsi melkein ruumiillisesti, kuinka valtava, tukahduttava betonilaatta valahti pois hänen hartioiltaan.
Asunnon sisällä taas laskeutui raskas, tahmea hiljaisuus. Sen rikkoivat vain keittiön seinäkellon vastenmielisen tasainen tikitys ja ikkunan takaa kantautuva autojen humina. Mikael seisoi eteisen keskellä kuin salaman iskemänä. Hän tuijotti typeränä avaimia, jotka Anna oli jättänyt lasitasolle ja jotka välähtelivät himmeästi kattolampun valossa. Viimeisen puolen tunnin ajan hänen veressään kuohunut adrenaliini, se sama voima, joka oli ajanut hänet uhmakkaisiin sanoihin ja järjettömiin päätöksiin, alkoi haihtua pelottavan nopeasti. Sen tilalle hiipi kylmä, imevä tyhjyys ja sen perässä tahmea, kasvava pelko siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Hän käänsi katsettaan hitaasti ympärilleen. Eteinen oli kuin ryöstön jäljiltä. Peilit olivat tahroissa, lattialla lojui tupakantumppeja ja roskaa, kengänjäljet sotkivat jokaista askelta. Tunkkainen alkoholin haju, happamaksi käynyt olut ja jonkun vieraan oksennuksen kuvottava löyhkä iskivät hänen nenäänsä uudella voimalla. Mikaelin kurkkuun nousi pala, ja vatsaa kouraisi.
— Mikael, tekisitkö minulle jotain syötävää? Marian nariseva, vieläkin humalainen ääni kantautui yhtäkkiä olohuoneesta ja viilsi hiljaisuuden halki. — Me syötiin poikien kanssa vain sipsejä ja jotain suolakeksejä. Maha vääntää ihan kamalasti siitä kaljasta. Ja tupakatkin loppuivat… Voisitko käydä kulman kaupasta hakemassa jotain kunnollista?
Mikael sulki silmänsä hitaasti. Hän hengitti raskaasti ulos nenän kautta ja puristi kätensä nyrkkiin niin voimakkaasti, että lyhyet kynnet painuivat kipeästi kämmeniin. Vasta nyt, seistessään tämän vastenmielisen, rikotun maailman ytimessä, hän alkoi nähdä tapahtuneen koko kauheuden kirkkaana. Hän oli juuri omin käsin tuhonnut tavallisen, turvallisen elämänsä, koska oli päättänyt myötäillä päihtyneen, itsekkään ja vastuuttoman sisarensa oikkuja. Eikä sitä saanut enää tekemättömäksi.
Taksi jarrutti pehmeästi neljän tähden hotellin kirkkaasti valaistun lasijulkisivun eteen. Anna maksoi kuljettajalle, tarttui matkakassiinsa ja astui sisälle tilavaan aulaan. Siellä soi vaimeana rauhallinen jazz, ja ilmassa leijui kalliin sisustustuoksun hienostunut sekoitus santelipuuta ja sitrusta. Se oli täydellinen vastakohta sille kammottavalle löyhkälle, joka tuntui syöpyneen lopullisesti hänen entisen perhe-elämänsä seiniin.
Sisäänkirjautuminen vei vain muutaman minuutin. Saatuaan painavan muovisen avainkortin Anna nousi hissillä seitsemänteen kerrokseen ja avasi huoneensa oven.
Huoneessa vallitsi täydellinen, melkein soiva puhtaus. Valkoiset, tärkätyt lakanat olivat sileät vailla ainoatakaan ryppyä. Kylpyhuoneen kromatut hanat kiilsivät. Paksut verhot sulkivat yöksi syttyneen kaupungin kiireen ikkunan taakse. Anna laski kassin penkille, riisui kashmirtakkinsa ja istahti leveän sängyn reunalle muuten vaatteet yhä yllään.
Hän jäi odottamaan romahdusta. Hän oli varma, että hetkenä minä hyvänsä hysteerinen itku hyökyisi hänen ylitseen, että loukkaantumisen katkera möykky nousisi kurkkuun ja silmät täyttyisivät säälivistä kyynelistä viiden hukkaan heitetyn aviovuoden vuoksi. Mutta mitään sellaista ei tullut. Sisällä oli hiljaista.
Siellä, missä ennen oli sykkinyt huoli Mikaelista, heidän suhteestaan ja siitä hauraasta kodin kulissista, jota hän oli yrittänyt ylläpitää, avautui nyt ääretön, liikkumaton jääjärvi. Silloin Anna ymmärsi hätkähdyttävän selvästi, ettei hän ollut viime vuosina oikeastaan elänyt. Hän oli toiminut puskurina. Näkymättömänä pehmusteena lapsellisen Mikaelin, tämän häikäilemättömän suvun ja todellisen maailman välissä. Hän oli ottanut vastaan iskuja, selittänyt, järjestänyt, sovitellut ja silittänyt kaiken sileäksi. Nyt se toiminto oli kytketty pois päältä. Lopullisesti.
Anna riisuutui, meni suihkuun ja seisoi pitkään kuumien, voimakkaiden vesisuihkujen alla. Hän hankasi ihoaan kovalla pesusienellä melkein raivokkaasti, ikään kuin yrittäisi pestä pois tupakanhajun lisäksi myös kaiken, mikä muistutti Mikaelista. Kun hän tuli kylpyhuoneesta pehmeässä valkoisessa kylpytakissa, hän tilasi huonepalvelusta kevyen illallisen ja lasillisen hyvää kuivaa viiniä.
Hän istuutui syvään nojatuoliin panoraamaikkunan ääreen ja otti pienen kulauksen. Viini poltti miellyttävästi kurkussa. Huomenna aamulla hän soittaisi asianajajalleen, Juhanille. Eroasia etenisi nopeasti. Jaettavaa ei oikeastaan ollut, sillä avioehto, jonka Anna oli vaatinut allekirjoitettavaksi jo ennen häitä, suojasi sekä hänen asuntonsa että hänen tilinsä. Hän vilkaisi tummaan ikkunalasiin heijastuvaa kuvaansa ja hymyili.
Hän oli vapaa.
Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla, hajotetussa asunnossa, oli alkamassa todellinen maanpäällinen helvetti.
— Mikael, vieläkö sinulla kestää kauan? Minua alkaa taas oksettaa! Maria valitti olohuoneesta surkealla mutta samalla vaativalla äänellä ja kääntyi oluen tahraamalla sohvalla toiselle kyljelleen. — Tuo minulle vissyä. Suussa maistuu ihan kuin joku olisi kuollut sinne. Ja avaa ikkuna, täällä ei pysty hengittämään!
Mikael seisoi kylpyhuoneen keskellä. Toisessa kädessä hän puristi talouspaperirullaa, toisessa pistävänhajuista puhdistusainetta. Hänen käsissään olivat keltaiset kumihanskat, jotka olivat jääneet Annalta. Hän tuijotti kuivunutta oksennusta, joka peitti lavuaaria ja peiliä, ja tunsi, kuinka hänen oma vatsansa kääntyi kuvotuksesta. Jokainen liike tuntui ylivoimaiselta ponnistukselta.
Kun hän yritti hangata pinttynyttä likaa irti, hänen mieleensä nousi väkisin kuva Annasta. Kuinka tämä oli viikonloppuisin liikkunut asunnossa kevyesti ja järjestelmällisesti, pitänyt kaiken puhtaana ja paikoillaan. Mikael oli pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, kuin asunto olisi siivoutunut omin voimin ja puhtaat pyyhkeet olisivat ilmestyneet kaappeihin taikaiskusta.
— Ole hiljaa, Maria! Ole kerrankin vain hiljaa! Mikael räjähti huutamaan niin äkisti, että säikähti itsekin omaa ääntään. Hän paiskasi likaisen paperimyttykasan märälle lattialle, syöksyi kylpyhuoneesta eteiseen ja repi vihamielisesti kumihanskat käsistään. Hengitys rahisi hänen rinnassaan, kun hän tuijotti siskoaan olohuoneen suunnasta. — Ymmärrätkö sinä edes, mitä olet saanut aikaan?