Vaan siitä, että sinä asetit äitisi minun edelleni joka ainoa kerta. Ihan aina. Silloin kun puhuttiin autosta, silloin kun kyse oli lomasta, ja jopa niinä iltoina, kun minä pyysin, että olisimme kahden, sinä kutsuit silti äitisi samaan pöytään syömään.
Mikael avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat jäivät kurkkuun. Hän ei voinut väittää vastaan, sillä jokainen Annan lause oli totta.
— Tiedätkö muuten, miksi en silloin nostanut sinulle kunnon meteliä? Anna kysyi äkkiä, ja hänen huulilleen nousi pieni, melkein ilkikurinen hymy. — Silloin, kun ilmoitit minulle, että minun lomani oli peruttu?
Mikael laski katseensa lattiaan. Hän aavisti jo, mitä Anna aikoi sanoa.
— Siksi, että ymmärsin jotakin hyvin yksinkertaista. Jos mies ei osaa valita vaimonsa ja äitinsä välillä, vaimon on parempi valita itse. Lähteä pois. Ilman huutoa, ilman kohtauksia. Naisen tavalla — rauhallisesti ja arvokkaasti.
Anna otti hyllystä vanhan valokuva-albumin, painoi sen kainaloonsa ja katsoi Mikaelia vielä kerran. Sitten hän sanoi hiljaa:
— No niin… hyvästi, Mikael.
Ja hän lähti.
Mikael jäi seisomaan eteiseen kuin paikalleen naulittuna.
Keittiössä istui Helena. Hän ei ollut uskaltanut tulla näkyviin. Jossain sydämensä perukoilla hän oli toivonut, että poika ja Anna vielä löytäisivät toisensa ja sopisivat kaiken.
— Poikani… en minä kuunnellut oven takana, — Helena sanoi vapisevalla äänellä. — Mitä siellä tapahtui? Miten teillä meni?
— Ei mitään erityistä, Mikael vastasi väsyneesti. — Me vain sanoimme hyvästit.
Helena peitti kasvonsa käsillään.
— Voi hyvä Jumala… Olisinpa minä jättänyt sen kirotun rantaloman väliin.
Puoli vuotta kului. Mikael muuttui hiljaisemmaksi. Hänestä tuli vähäpuheinen, ja juomisen hän lopetti kokonaan. Jossain vaiheessa hänelle valkeni, ettei alkoholi voinut täyttää sitä tyhjää paikkaa, jonka ihminen oli jättänyt jälkeensä. Ihminen, jonka hän oli typeryydellään menettänyt.
Hän järjesti arkensa äitinsä kanssa niin hyvin kuin osasi. Päivisin hän kävi töissä. Iltaisin hän istui usein ikkunan ääressä ja katseli, kuinka aurinko painui hitaasti taivaanrannan taakse.
Anna puolestaan eli uutta elämää kaukana entisestä. Joonaksen kanssa hän matkusti tuntureille ja meren äärelle, maisteli vieraita ruokia, opetteli tanssimaan tangoa ja suunnitteli, että he ottaisivat vielä jonakin päivänä koiran.
— Kuule, kadutko sinä koskaan sitä, että kaikki meni näin? Joonas kysyi häneltä kerran.
— En, en tietenkään, Anna vastasi. — Sillä ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen rakkauden arvoinen. En velvollisuuksien, en loputtomien kompromissien, vaan ihan oikean rakkauden.
He kävelivät rantakadulla käsi kädessä. Meri kohisi pehmeästi ja hyväili rantaa. Ilma oli lämmin, ja maailmassa tuntui olevan kaikki kohdallaan.
Aivan kuten sinä päivänä, jolloin se onneton lomamatka oli pakottanut Annan tarttumaan kutsuun, jota salaa häneen rakastunut mies oli kantanut mukanaan jo vuosia. Kutsuun, jota Anna oli säilyttänyt sydämessään pitkään, odottaen vain syytä sanoa uudelle elämälle kyllä.
Ja lopulta se syy löytyi aivan itsestään.