— Miten sinä saatoit päästää vaimosi livahtamaan tuolla tavalla? Oletko sinä mies ollenkaan? Ja kuka se parrakas ukko muka on? Missä sinä oikein olit silloin, kun hän pakkasi tavaroitaan?
— Join, Mikael mutisi.
— No tietysti joit! Mitä minä edes kysyn? Totta kai sinä joit. Ja sillä välin hän otti jalat alleen ja lähti lämpimään rakastajansa kanssa. Ei sillä naisella ole mitään pyhää. Ja sinä istut siinä kuin märkä rätti. Häpeäisit edes! Nouse heti, lähde perään ja etsi hänet käsiisi!
— Mitä varten, äiti? Mikael väänsi suunsa vinoon hymyyn. — Hänhän kirjoitti aivan selvästi: hyvästi. Siinä ei paljon tulkinnanvaraa jää. Ja sitä paitsi… hänellä on nyt kaikki: rahaa, passi ja kai sitten se onnensakin.
— Voi, Mikael, Mikael… Sinä olet hölmö, niin hölmö. Ja minä vasta vanha typerys olenkin. Helena lysähti keittiöjakkaralle ja jäi tuijottamaan lattialautojen väliin. — Minähän tämän sotkin. Teille minun olisi pitänyt se matka ostaa, sinulle ja Annalle, eikä itselleni.
Kului kuukausi. Anna ei palannut.
Sosiaalisessa mediassa julkaistuista kuvista Helena sai selville, ettei Anna ollutkaan missään Turkissa, vaan Kyproksella. Sen jälkeen hän oli Roomassa. Sitten Pariisissa. Jokaisessa otoksessa hän hymyili, nauroi ja poseerasi Eiffel-tornin edessä savulohen värisessä mekossa. Parrakkaan miehen nimi oli Joonas: eronnut, yrittäjä ja Euroopassa asuva.
Yhden kuvan alle Anna oli kirjoittanut: ”Kun nainen lakkaa odottamasta ihmettä mieheltään, hän löytää ihmeen itse.”
Pian sen jälkeen saapuivat avioeropaperit. Mikael ei edes jaksanut lukea niitä. Hän vain allekirjoitti ne mekaanisesti, kuin joku olisi liikuttanut hänen kättään, ja vei kuoren takaisin postiin.
Keittiössä istui Helena, joka oli näiden viikkojen aikana harmaantunut silmissä, ja kuiskasi:
— Minähän halusin vain, että pojallani olisi hyvä olla… Mutta lopulta hän jäikin yksin. Näin siinä sitten kävi: mieli teki merelle, ja jäljelle jäivät vain yksinäisyys ja häpeä.
Vielä kaksi viikkoa vierähti. Eräänä päivänä ovikello soi.
Mikael meni avaamaan haluttomasti. Kynnyksellä seisoi Anna — kauniina, huoliteltuna, tyylikäs pusero yllään ja iholla kevyt Välimeren päivetys. Mikael jäi tuijottamaan häntä sanattomana, sillä hänen oli mahdotonta uskoa näkemäänsä.
— Hei, Mikael! Anna sanoi ja astui sisään asuntoon aivan kuin ei olisi koskaan kadonnutkaan. — Minun pitäisi hakea muutamia tavaroita. Vanhoja valokuvia ja asiakirjoja. Sopiihan se?
Mikael nyökkäsi ääneti. Hän seisoi hetken paikallaan, nielaisi ja sai lopulta kysyttyä:
— Oletko sinä… oletko sinä onnellinen sen Joonaksen kanssa?
— Olen. Tietenkin olen. Ja hyvin onnellinen olenkin. Mutta tärkeintä on se, että hän kunnioittaa minua. Sinä et kunnioittanut minua koskaan.
— Johtuuko se siitä, että ostin silloin matkan äidille enkä sinulle?
— Ei pelkästään siitä, Mikael.