Hänen hammasharjansa oli poissa. Mikael ryntäsi makuuhuoneen kaapille, ja siellä odotti seuraava isku: vaatteista oli kadonnut melkein puolet. Peilipöydältä puuttuivat Annan hajuvedet, voiteet ja jopa se upouusi uimapuku, jonka hän oli ostanut lomaa varten.
Asunto näytti yhtäkkiä siltä kuin Annaa ei olisi koskaan ollutkaan.
Seuraavana päivänä Mikaelin puhelimeen kilahti viesti.
“Hyvästi, Mikael. Jos sinä et pysty järjestämään minulle merta, niin kauniina naisena minä järjestän sen itselleni. Älä siis ikävöi, äläkä juo itseäsi aivan tärviölle — et sinä selvinkään mikään lahja ole. Anna.”
Viestin alla oli kuva. Anna seisoi turkoosina hohtavan meren edessä leveälierinen hattu päässään, lyhyessä mekossa, jonka pääntie ei jättänyt juuri mitään arvailujen varaan. Toisessa kädessä hän piti cocktailia. Hänen vierellään oli pitkä, parrakas mies lumivalkoisessa paidassa. Molemmat hymyilivät sillä tavalla kuin hymyillään silloin, kun ollaan onnellisia ja korvia myöten ihastuneita.
Mikael tuijotti näyttöä eikä saanut ajatuksiaan järjestykseen. Mitä tämä muka tarkoitti? Oliko Anna todella karannut jonkun miehen matkaan? Entä koti, yhteinen elämä, avioliitto ja kaikki se, mitä niiden piti merkitä?
Kolme päivää Mikael pysytteli asunnossa ja joi. Ensin olutta, sitten viinaa, ja lopulta jotakin tummaa nestettä muovipullosta. Hän ei enää edes muistanut, milloin ja mistä oli sen ostanut. Televisio oli mykkänä. Hiljaisuutta rikkoi vain nälkäisen kissan surkea naukuminen; eläin eli sillä, mitä onnistui varastamaan pöydältä silloin, kun isäntä makasi sammuneena.
Anna oli kadonnut niin täydellisesti, kuin hän olisi haihtunut ilmaan.
Seitsemäntenä päivänä Helena palasi asuntoon. Hän oli ruskettunut, hyväntuulinen, aurinkolasit otsallaan ja kädessään matkamuistomagneetti, jossa oli kamelin kuva.
— Poikani, äiti on kotona! hän ilmoitti iloisesti. — Et usko, miten ihanaa siellä oli! Meri oli kirkas kuin lasi, ja ruoka aivan kuin ravintolassa. Tosin söin viinirypäleitä liikaa ja vietin vuorokauden huoneessa, mutta millainen huone se olikaan! Parvekkeelta näkyi uima-altaalle, aivan upea maisema. Mutta missä Anna oikein on?
Mikael istui nojatuolissa. Hän oli parransängen peitossa, turvonnut, pelkissä alushousuissa ja kulahtaneessa vanhassa paidassa. Hänen edessään oli tyhjä pullo ja kulho kylmiä makaroneja.
— Anna… on meren rannalla, hän vastasi käheästi. — Lähti rakastajansa kanssa. Toisena päivänä sinun lähdettyäsi, äiti. Silloin hän katosi. Lähetti viestin, että koska minä en kuulemma pystynyt viemään häntä meren ääreen, hän hoiti asian itse. Ja sitten tuli kuva… Siinä hän halailee jotakin parrakasnaamaista tyyppiä cocktail kädessä.
Helena jähmettyi paikalleen. Hetken hän seisoi täysin vaiti, mutta sitten hänen äänensä räjähti ilmoille.
— No mitä ihmettä tämä nyt on?! Mitä tuollaista järjetöntä roskaa minä kuulen?! Ja sinä vain istut siinä, senkin vetelys!